Rajapyykki

Olen puolentoista vuoden ajan viettänyt aikaani, kuten kaikki muutkin keski-ikäistyvät, keskinkertaistuvat ja keskiluokkaistuvat ikätoverini: olen kolunnut asuntoesittelyitä puolensataa. Etuoven ja oikotien vahtipalvelut ovat sylkeneet toinen toistaan kiinnostavampia tupia sähköpostiini, kilometrejä kertyi Poloisen matkamittariin kurvaillessa kohteesta toiseen.

Haussa on ollut omakotitalo ydinkeskustasta, järven rannalta, ilman lähintä naapuria, kohtuuhintaan tietenkin. Kynnenalusiin olisi myös mukava saada vähän isänmaata, enkä pelkää pientä remonttia; olenhan asentanut laminaattiakin lattiaan ihan ite.

Harkitsin vakavasti kahden asunnon loukkua; kesäkaudella riistäisi köyhää opiskelijaa kaupunkiasunnolla, ja nauttisi työn ja vapaa-ajan miellyttävästä yhteensovittamisesta oman mökin rapuilla.

Viime kesän aikana alkoi kirkastumaan, että minulla ei ollut aavistustakaan, miltä paikkakunnalta löytäisin itseni taas vuoden kuluttua. Ryhdyin rajaamaan omistusvimmaani loma-asuntomarkkinoille. Lisää asuntoesittelyitä, ja yksi hylätty tarjouskin. Pakko olisi omistaa!

*******

Väittävät, etteivät loma-asunnot mene kaupaksi tähän aikaan vuodesta. Kuitenkin kuvassa komeileva ranta-mökki Kuopion kupeesta on siirtymässä hallintaani vuoden vaihteessa. Se on minunminunminun!

Hämmentävä kohtaaminen - osa 2

Olin jälleen Vilnassa. Minusta tulee isona johtaja, joten ay-liikkeen eurooppalainen koulutusinstanssi ETUI-REHS piti parikymmentäpäistä samanmoiseksi halajavaa viikon verran vilnalaisen hotellin kokoushuoneessa.

Jaoimme yhteistä tietoamme luottamushenkilöjärjestelmistämme ja työehtoneuvottelukuvioistamme, opin taas paljon eteläeurooppalaisesta aikakäsityksestä ja yritimme pitää simultaanitulkkimme kärryillä. Etäjaksolla valmistamme ryhmätyön mm. sosiaalidialogista, keväällä viikko Brysselissä aiheen purkua ja lopputyöt tarkastetaan kesäkuussa Portugalissa. Kiva.

Mutta tehokkaalla ja mukavalla koulutussysteemillä ei tarkoitukseni ollut leuhkia, vaan kertoa hämmentävästä kohtaamisestani, jälleen Vilnassa.

***

Lähdin Vilnan matkalleni tällä kertaa hieman jälkijuhlavissa tunnelmissa; saavuin edustajiston kokouksemme jatkojenjatkoilta puoli kolmen pintaan aamuyöstä, pakkasin, torkahdin kolmen herätyskellon kanssa sohvalle. Muutaman tunnin päästä olinkin jo lentokentällä, kuten pitikin. Olo oli hutera.

Nuokuin koneessa valveen ja humalan rajamailla. Laskeuduimme Vilnaan. Keräsin tavarani ja siirryin pahaa-aavistamatta kohti ovea.

Ja mikä siellä odottikaan: kolmisenkymmentä lasta Suomen lippuja heilutellen, parikymmentä median edustajaa tv-kamerat surraten sekä paikallinen, joulun ajan karvanaama.

Voi omaa ja kanssamatkustajien hämmennystä! Olin huomaamattani matkustanut yhdessä Joulupukin kanssa, joka oli saapunut valtiovierailulle Liettuaan... (Lue loput suurlähetystön sivuilta.)

Täristessäni torvisoittokunnan tervehdysmarssin tahtiin tajusin, miksi tukka pitäisi olla letillä ja kynnenaluset puhdistettuina aina tähän aikaan vuodesta: hämmentävä kohtaaminen viattomien joulumielien kanssa voi tapahtua milloin vain.

Järki ei päätä pakota

Työkaveri sanaili jokunen päivä sitten, kuinka päänsärystä pitäisi olla ihan tyytyväinen; järki ei nääs päätä pakota.

Järki olisi voinut kolkutella muodossa tai toisessa pari kuukautta takaperin, kun ilmoittauduin kahdelle, yhtäaikaiselle verkkokurssille harrastemuotoisissa opinnoissani. Olen tällä viikolla lopettelemassa noita molempia kursseja. Lisäksi valmistaudun, juuri nyt, perjantaina alkaviin lontoonkielisiin opintoihin aina yllättäviä ennakkotehtäviä raapustaen. Sokerina pohjalla on vuoden päivät työelämääni täyttäneen PAMin ohjelmatyön finalisoiti edustajiston järjestäytymiskokouksessa - ja sekin tapahtuu tällä viikolla.

Vuosi sitten, raastaessani itseni ohjelman kirjoitusryhmään kitisin, että minun on päästävä kirjoittamaan tai pääni hajoaa. Nyt pää hajoaa ylenmääräisestä kirjoittamisesta.

Onneksi tähän masentavaan vuodenaikaan kärsin unettomuudesta. Jää aikaa kirjoittamiselle.

Keikkaa pukkaa

Daamit kokoontuivat tänään meillä. Kävimme syvällisen keskustelun daamiuden syvimmästä olemuksesta; olemmeko esiintyvä lauluryhmä vai yhdessä viihtyvä, laulava ryhmä. Loppupäätelmiä emme vielä varsinaisesti ryhtyneet tekemään, mutta ilmaisin vastaanhangoittelevan asenneongelmani esiintymisiä kohtaan. Kymmenen intensiivisen musiikkiopintovuoden aikana sai keikkakokemuskartastonsa ihan riittävän täyteen.

Osasyyllisenä keikkajarrutteluuni on kuvassa keimaileva Sivuluisu-yhtye. Kymmenet keikat tällä porukalla opettivat, kuinka hankalaa voi olla kahdeksan ihmisen saaminen samaan paikkaan tiettyyn aikaan; on odotettu avaimenhaltijaa tuntisotalla lukittujen ovien takana, soitettu poliisille, etsitty sairaaloista ja itketty (tosin aiheettomasti) ikuisesti kadonneita yhtyeen jäseniä rappukäytävässä.

Joukkueen jäsenten ikä kiivaimpaan keikka-aikaan oli keskimäärin 17. Soitimme kansanmusiikkia, sen uuden nousun kynnyksellä yhdeksänkymmentäluvun alussa, joten keikkaa pukkasi hyvän nosteen vuoksi kerran tai kaksi viikossa. Tuopilla oli auto (ja ainoana ajokortti), mutta siihen ei mahtunut kuin kaksi kitaraa, tyttöystävä ja Tate. Harmooni ja kontrabasso, viulut, huilut ynnä muut instrumentit kulkivat siis muun yhtyeen mukana julkisissa liikennevälineissä. Voin nyt kokemuksesta kertoa, että kontrabasso ei mahdu matkustamon puolelle vanhemmanmallisissa junan vaunuissa ja että aamuseitsemältä nautittu kuohuviini paikallisradion 5-vuotisjuhlissa voi kostautua myöhemmin päivällä saksan tunnilla.

Mäntsälän kiroukseksi nimitettyyn epäonnisykermämme kiertueidemme tiimoilta liittyi alunperin ulkomainen kansanmusiikkiyhtye, liian paljon alkoholia ikäämme nähden sekä joukko äkäisiä vanhempia. Myöhemmin Mäntsälän kirous iski taas, juuri ennen uramme siihenastista huippua; pari soitinta hajosi ennen uuden ohjelmatoimistomme järjestämää kuuden Helsinki-päiväkeikan ryvästä, kaksi ihmistä eksyi matkalla majoituspaikkoihinsa pahasti ja Tuopin Saab hyytyi lopullisesti huoltoaseman pihaan.

Pieksämäen Poleenissa ohjeistettiin basistia olemaan oksentamatta lavalle keikan aikana, Rääkkylän Kihauksessa Sari Kaasinen paheksui syvästi rytmisoittimena käyttämäämme kaljakoria, Veret tuli mun silmiini -kappale tuo edelleen vedet minun silmiini, tekemäämme singleä (ehtaa vinyyliä!) olisi vielä jokunen kappale myymättä.

Pidämme edelleen tiiviisti yhteyttä - kokemuksemme hitsasi meidät yhteen, perheeksi. Viimeistään helmikuussa kaivamme taas Luisu-arkistomme kaapeistamme, ja kokoonnumme muistelemaan kommelluksiamme.

---

Tässä muistelun lomassa huomaan taas ajattelevani, että eihän se keikka tai pari Daamien kanssa mitään haittaisi... Mutta äkkiä yksi keikka on johtanut toiseen, kolmanteen, deterministisen porttiteorian viitoittamalla tiellä. Kokemukseni sivuluisulaisena ei tappanut (meistä ketään, vaikka pari kertaa niin luulimmekin), mutta kehottaisi pitämään äänihuulet erossa ylenpalttisen ryhmäsäätämisen areenoilta. Aika näyttää, pysynkö kuivilla.

Sinnikkyys palkitaan!

Juuri saamamme tiedon mukaan, Polo on saanut parkkipaikan kotipihasta huomisaamusta alkaen!

***

Lisäksi olen saanut aamupäivällä aiheeseen liittyvän, opettavaisen kirjeen HOK-Elannolta. Heidän mielestään en ilmeisesti ole aivan ymmärtänyt heidän Hakaniemessä sijaitsevan maksullisen parkkihallinsa ideaa. Se on kuulemma maksullinen eli halliin saavuttaessa pitäisi maksaa parkkimaksu. Myös pyyhkijöiden alle jätettyjen lukemattomien viestilappujen mukaan, voisin suorittaa maksamatta jätetyn parkkimaksun/-maksut Sokoksen info-pisteessä. Saan heiltä tarvittaessa lisätietoa (varmaan myös opastusta!) heidän maksullisen parkkihallinsa käytöstä.

Siis maksaa? Minäkö? Maksullisessa parkkihallissa? Voisiko joku vielä kerrata asian, että sokea Reettakin sen ymmärtäisi?

Kertoivat tekevänsä tiivistä yhteistyötä Helsingin kaupungin pysäköinnin valvontaviraston kanssa. Kitinkontit! Kotitaloni huoltomieskin tekee tiiviimpää yhteistyötä heidän kanssaan.

Auton ikkunaan jätettyjen viestilipareiden perusteella olen pelkästään tänä vuonna parkkeerannut maksutta siellä noin parikymmentä naistyöpäivää. Mikäli Sokoksen parkkihallista joskus sakko putkahtaa, maksan mukisematta. Voin pulittaa neljäkymppiä lämpimästä, vartioidusta parkkihallista esimerkiksi muutaman kerran vuodessa ihan mennen tullen.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa...

Olin asettautunut sohvalleni lauantai-illan viettoon: asettelin tyynyt mukavasti, varmistin, että kauko on käden ulottuvilla ja vedin vilttiä päälleni. Lauantai-ilta sai alkaa.

Kanavasurffailun tuoksinassa eksyin kakkoskanavalle, jossa Seniorilaulaja 2006 oli juuri alkamaisillaan. En voinut uskoa silmiäni, tämä oli nähtävä!

Heikki Hietamies johdatteli meidät jo kolmannentoista kerran järjestettävän, perinteikkään laulukilpailun saloihin: Tämä on laulukilpailu, jonne on alaikäraja. Alle 50 -vuotiaita ei huolita. Eipä ne nuoremmat mitään osaakaan. Yleisö puhkesi innostuneisiin aplodeihin - myös heihin oli sovellettu kisassa noudatettavaa ikärajaa.

Asuntolainan syöneen inflaation rasittamat äänet valittivat tanssilavaiskelmää toisensa jälkeen. Hietamies jatkoi nuorison sättimistä kitkerissä välispiikeissään. Seniorikansa raippasi itseään sukupolvien välisen kuilun kaivamisen hurmioon.

Olin shokissa. Vaihdoin kanavaa. Kaivoin Pajamäen kirjat esiin. Pelotti vielä vähän aikaa.

***********

Yritin kaivaa linkkejä, josta pääsisit tutustumaan tähän Seniorilaulaja-ilmiöön tarkemmin ja siten jakamaan tuskani sen kaikkine yksityiskohtineen. Sellaisia linkkejä ei kuitenkaan löytynyt, mikä alleviivannee pelkoni aiheelliseksi; jokaisen et-lehden takana kyyristelee liian terve harmaa pantteri, joka odottaa sopivaa hetkeä tarratakseen sukupolvisopimusta viimeisenä toivonaan pitelevään nuoreen käteesi.

Hämmentävä kohtaaminen

Kävin Vilnassa. Olipa kuningatar Elizabethkin eksynyt sinne Baltian kiertueellaan.

Kaupunki oli koristeltu GB:n ja Liettuan värikkäillä lipuilla. Kansallinen televisiokanava lähetti suorana Ellun ensiaskeleet Liettuan maankamaralla, kättelyt valtion päämiesten kanssa, heidän rouviensa juuri opetellut hoviniiaukset. Tuuli tuiversi valtavaa hattua päästään, mutta pysyihän se.

Raatihuoneen torille viriteltiin konserttilavaa - eturivin artisteista koottu yhtye kajautti arvovieraan kunniaksi ensimmäisenä biisinään Webberin Jesus Christ Superstarin. Hyvien perheiden lapset oli pesty ja puettu parhaimpiinsa, kadut oli siivottu kerjäläisistä. Liput liehuivat, ja ilmassa oli arvokkaan riehakasta tunnelmaa.

Suuntasimme työkaverini kanssa sovitusti kohti KGB-museota. Kammottava paikka, suosittelen Vilnassa vieraileville. Eräällä kosteahkolla kulttuurimatkalla olinkin jo käynyt siellä aiemmin, mutta piti mennä vielä tarkastamaan, mitä totalitarismi pahimmillaan voi saada aikaan. Olin kuulevinani pidätettyjen, kidutettujen epätoivoiset huudot selleissä. Kosteus, kylmyys ja kusen haju tuntui alkuperäiseltä. Neuvostoliiton kartta näytti pelottavalle, kauhistutti ajatus siitä, kuinka helposti olisimme saattaneet olla sitä samaa mustaa massaa Atlantilta Tyynelle merelle. Ruumiita, aseita, lomakkeita, leimasimia, rumaa aatetta julmimmillaan.

Hetken päästä olimme jo ryhmittäytymässä kadun varteen. Muhkea auto kaarsi ohitsemme, ja siinä muutaman metrin päässä Ellu kohotti ohutta rannettaan leyhyytellen sormillaan tervehdykseksi. Ihmiset hurrasivat, olimme tohkeissamme.

Museon seinällä, Stalinin jakamien prenikoiden lomassa oli pysäyttävä vetoomus kaikille kävijöille; älkää koskaan unohtako näiden ihmisen kärsimystä. Hävetti. Unohdinko minäkin vartissa imperialismin uhrit?

Kirjahaasteen hoito

Kiitos Mustapete, haasteesta! Sormet syyhyten olenkin odottanut, että pääsen minäkin heittäytymään lukemattomien kirjojen ihmeelliseen maailmaan!

1. Kirja, joka muutti elämäni

Onpas vaikeaa nostaa yhtä opusta kaikkien yläpuolelle... Parilla diettikirjalla olen saanut temppuilevan vatsani kuriin (which was great), mutta onhan noita muitakin.

Aatteen etsinnän alkuaikoina luin Thomas Moren Utopian, josta se ajatus taisi sitten ikäänkuin lähteä. Pyrin 15-vuotiaan totisuudella kaikessa etsimään sitä varsinaista urtextiä, alkupistettä, jonka päälle yritin rakentaa loogista aatekehikkoa itselleni. Tekstin ikä teki myös vaikutuksen; piti monesti tarkistaa, että onko tämä todellakin kirjoitettu 1500-luvun taitteessa. Kun Neuvostoliitto hajosi kirjan lukemisen aikaan palasiksi, tämä homeenverhoma kirja oli myös erityisen ajankohtainen.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Olen aika nopea lukija, joten yleensä aina, jos kirja on hyvä, lukaisen sen toiseenkin kertaan. Lomalla kaivan useimmiten agathat, blixenit ja mankellit esiin. Douglas Adamsin Linnunrataa, maailman ensimmäistä viisiosaista trilogiaa on verbaaliakrobatian vuoksi tullut lueskeltua useamman kerran.

3. Kirja mukaan autiolle saarelle

Yksi kirja ei välttämättä riitä, joten mukaan siis Laivanrakentajan opas - lyhyt, mutta sylen syvä oppimäärä. Jos ei laiva rakennu yhdellä kirjalla, voi vetää henkisesti ranteet auki Kalle Päätalon koko tuotannolla.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon

Harry Potterit. Tunnustan: Luin niitä myös bussissa matkalla töihin. Taistelimme SAKn kirjastossa muiden hurahtaneiden kanssa lukuvuoroista. Kolme ensimmäistä leffaa dvd-hyllyssä, katsoin myös ekstrat... Odotan kauhusekaisella jännityksellä kirjasarjan viimeistäkin osaa.

5. Kirja, joka sai minut kyyneliin

Alan Patonin Itke, rakastettu maa kuuluu tähän osastoon. Kirja julkaistiin samana vuonna, kun Etelä-Afrikka alkoi toteuttaa apartheid-politiikkaansa, joten Patonin merkittävin teos piirustelee tuon ajan yhteiskuntaa tuolla kaukana jossain ahdistavan ansiokkaasti. Ehdotonta nyyhkeherkkua ovat kirjan pitkät palopuheet, joissa yritetään jättää lapsille toivorikkaampaa tulevaisuutta perinnöksi, vaikka rotuerottelu roikkuukin jo synkkinä pilvinä taivaanrannassa.

6. Kirja, jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi

Näin loppui nälänhätä/sodat/kidutus/porvarit maailmasta? Tupakka, viina ja villit suhteet - nyt todistetusti pitkän iän salaisuus? Reetan kotona - Olen viihtynyt Strömsössä?

7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Tämä ei ole varsinainen lukuelämys: Carl Czernyn Art of Finger Dexterity op. 740. Sormiharjoituksia pianonsoittajille; jos ei soiton ilo ole jo muilla keinoin turistettu tyhjiin, niin tämän jälkeen on. Taiteen kanssa Czernyllä ei ole mitään tekemistä. Kokeilepa.

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Olen tällä hetkellä between books. Viimeksi luin jonkun liikuntaihmediettikirjan (aivan kammottavaa scheissea) ja Oskun Ahneen Sukupolven. Seuraavaksi pitäisi opintoharrasteiden (ja mielenkiinnonkin) vuoksi tarttua Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -merkkiseen kirjaan. Harvemmin tosin luen mitään "parhaillaan", koska mieluusti ahmaisen kirjan yhdellä istumalla. Yöpöydällä on tästä syystä tavallisimmin neljästä viiteen keskeneräistä kirjaa. Töiden ja muuton vuoksi olen käynyt ylikierroksilla, joten viimeaikoina olen nukahtanut rauhaisaan uneen Aku Ankan taskukirja kourassani.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Nyt hävettää: Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Kirjahyllyssäni on parikin eri versiota kirjasta, ja Tikkakoskella asuessani piti googlata, että mitä sen Tikkakosken mannekiinin taakse on piiloutunut... En ole nähnyt edes elokuvia kokonaan, koska olen sitä mieltä, että ensin kirja, sitten leffa. Ja se siitä egotehosteisesta nopean lukemisen elvistelystä...

10. Haastan lisää bloggaajia

Kaikki on jo varmaan haastettu, mutta mites olisi tuore blogittelijakollegani Minna?

Ei-toivottu Polonen

Minulla on auto, tai no, pankin se on vielä hetken aikaa. Kutsun sitä Hopeanuoleksi tai hassusti Niskalaukaukseksi, vakiintuneemmin Poloseksi. Asuimme vielä hetki sitten maalla Keski-Suomessa, jossa Polosella oli tilaa olla ja temmeltää. Ja parkkeerata haluamaansa kohtaan. Nyt kaikki on toisin.

Olin seitsemän päivää maailmalla valvomassa edustamani yhtiön osakkaiden etuja. Koska olin uuden asuntoni parkkipaikkajonossa vasta neljäntenä, niin voi olla, että jouduin jättämään Polosen odottelemaan äippää joidenkin pilkunviilaajien mielestä ikäänkuin sakkopaikalle. Tämän sinettinä, tullessani edunvalvontamatkoiltani, oli auton ikkunaan löytänyt tiensä kaksi sakkolappua.

Siirsin auton väljemmille vesille, maksoin sakot, otti pattiin.

Parin päivän päästä käynnistin taas maantiekiitäjäni, vetäisin viiksestä pyyhkijät päälle, ja mikäs se siellä taas heristi toruvaa sormeaan: sakkolappu. Olin kolmiulotteisesti raivoissani, jota ilmensi otsaani kohoava rivohko metafora.

En kuitenkaan muuntanut raivoani Työturvallisuuskeskuksen tilastoiksi, vaan maksoin juuri katkerana viimeisimmät oppirahani Helsingin kaupungin pysäkoinninvalvonnalle. Lohdutin Poloa, joka tunsi itsensä ei-toivotuksi. Lähetin salattuun raivoon verhoillun sähköpostiviestin huoltoyhtiölle työnantajani sähköpostiosoitteesta, jolla oli toivottu ja oletettu teho; olen nyt parkkijonossa ensimmäisenä, mutta siis kahden kuukauden odottelun jälkeen olen edelleen vain jonossa.

* * *

Olen iloinen pääkaupunkiseudun toimivasta julkisesta liikenteestä, jota auton omistamisesta huolimatta käytän pääasiallisesti työ- ja hupimatkoihini. Välillä sitä aikuinen ihminen kuitenkin tarvitsee metallikuorellisen kuljetustilaa. Ja onhan autoilussa se vapauden ja vauhdin hurmakin, mutta ei sotketa sitä tähän juttuun. En siis aio menopelistäni luopua, vaikka vaihtoehtojakin kulkemiseen riittää, ja se ilmaston lämpeneminen ja kaikki.

Parkkipaikan puutteessa Polonen viettää nyt yönsä aikarajoitetulla parkkialueella, josta se on aamuisin pakko käynnistää parkkipirkon pelossa, ajaa ruuhkassa kohti kaiken ydintä eli Hakaniemeä, töissä on vetkuteltava tuhottoman pitkään, jotta saan taas Polon parkkiin. Bensaa, saranoita ja otsonikehää kuluu, mutta neljäkymppiä päivässä parkkeeraukseen kyrsisi varmaan itse kutakin. Viikonlopun parkkijännitys heikottaa jo etukäteen.

Maalta karanneena, taas-tuoreena helsinkiläisenä ihmetyttää, ettei asuinalueiden paikoitusasiaa saada täällä kuntoon. Keskustan parkkipaikoista tapellaan verissä päin, lähiöissä esimerkkini tavoin kirjallisin menetelmin. Vaikka tämä on keskiluokkaista, egosentristä hapatusta, Polon parkkipaikka kotipihassa saisi minut säästämään lastemme, lastenlastemme ja lastenlastenlapsiemme puhdasta ilmaa monta kuutiota päivässä.

Aloitus

Ihan oli pidetty meitä naisia maakunnissa pimennossa tämä uuden viestintätekniikan kanssa. Liityin siis tänään suuripäiseen bloggaajien joukkoon.

Muita blogeja selatessani huomasi, että asiaan kuuluu päivitellä tätä aloittamisen tuskaa: Tekniikka ei ihan ole vielä hallussa, mutta eiköhän tämä tästä lähde vanhallakin koiralla liikkeelle.