Ei-toivottu Polonen

Minulla on auto, tai no, pankin se on vielä hetken aikaa. Kutsun sitä Hopeanuoleksi tai hassusti Niskalaukaukseksi, vakiintuneemmin Poloseksi. Asuimme vielä hetki sitten maalla Keski-Suomessa, jossa Polosella oli tilaa olla ja temmeltää. Ja parkkeerata haluamaansa kohtaan. Nyt kaikki on toisin.

Olin seitsemän päivää maailmalla valvomassa edustamani yhtiön osakkaiden etuja. Koska olin uuden asuntoni parkkipaikkajonossa vasta neljäntenä, niin voi olla, että jouduin jättämään Polosen odottelemaan äippää joidenkin pilkunviilaajien mielestä ikäänkuin sakkopaikalle. Tämän sinettinä, tullessani edunvalvontamatkoiltani, oli auton ikkunaan löytänyt tiensä kaksi sakkolappua.

Siirsin auton väljemmille vesille, maksoin sakot, otti pattiin.

Parin päivän päästä käynnistin taas maantiekiitäjäni, vetäisin viiksestä pyyhkijät päälle, ja mikäs se siellä taas heristi toruvaa sormeaan: sakkolappu. Olin kolmiulotteisesti raivoissani, jota ilmensi otsaani kohoava rivohko metafora.

En kuitenkaan muuntanut raivoani Työturvallisuuskeskuksen tilastoiksi, vaan maksoin juuri katkerana viimeisimmät oppirahani Helsingin kaupungin pysäkoinninvalvonnalle. Lohdutin Poloa, joka tunsi itsensä ei-toivotuksi. Lähetin salattuun raivoon verhoillun sähköpostiviestin huoltoyhtiölle työnantajani sähköpostiosoitteesta, jolla oli toivottu ja oletettu teho; olen nyt parkkijonossa ensimmäisenä, mutta siis kahden kuukauden odottelun jälkeen olen edelleen vain jonossa.

* * *

Olen iloinen pääkaupunkiseudun toimivasta julkisesta liikenteestä, jota auton omistamisesta huolimatta käytän pääasiallisesti työ- ja hupimatkoihini. Välillä sitä aikuinen ihminen kuitenkin tarvitsee metallikuorellisen kuljetustilaa. Ja onhan autoilussa se vapauden ja vauhdin hurmakin, mutta ei sotketa sitä tähän juttuun. En siis aio menopelistäni luopua, vaikka vaihtoehtojakin kulkemiseen riittää, ja se ilmaston lämpeneminen ja kaikki.

Parkkipaikan puutteessa Polonen viettää nyt yönsä aikarajoitetulla parkkialueella, josta se on aamuisin pakko käynnistää parkkipirkon pelossa, ajaa ruuhkassa kohti kaiken ydintä eli Hakaniemeä, töissä on vetkuteltava tuhottoman pitkään, jotta saan taas Polon parkkiin. Bensaa, saranoita ja otsonikehää kuluu, mutta neljäkymppiä päivässä parkkeeraukseen kyrsisi varmaan itse kutakin. Viikonlopun parkkijännitys heikottaa jo etukäteen.

Maalta karanneena, taas-tuoreena helsinkiläisenä ihmetyttää, ettei asuinalueiden paikoitusasiaa saada täällä kuntoon. Keskustan parkkipaikoista tapellaan verissä päin, lähiöissä esimerkkini tavoin kirjallisin menetelmin. Vaikka tämä on keskiluokkaista, egosentristä hapatusta, Polon parkkipaikka kotipihassa saisi minut säästämään lastemme, lastenlastemme ja lastenlastenlapsiemme puhdasta ilmaa monta kuutiota päivässä.