Ilon kautta!

Olen tässä aiemminkin turinoinnut lauluharrasteista ja niihin sitoutumisesta. Viimeisen vuoden aikana olen ottanut tuntumaa säännölliseen musiikin harrastamiseen kummipojan muskariretkien varjolla. 

Toukokuussa 2011 päätin. Laulutunneille on päästävä. Ilmoittauduin heti musiikkiopistoon hakijaksi. Hakemukseni keräsi pölyä eiliseen saakka, ja tämä veteraaniopiskelija otettiinkin sisään varasijalta. Mahtavaa! Maanantaina aloitetaan!

***

Laulamisessa on merkillistä voimaa. Siitä tulee fyysisestikin aivan helvetin hyvä olo. Joskus myös pää kipeäksi, mutta se onkin aivan eri juttu. Vajaat kymmenen vuotta sitten harhauduin pariin kuoroproggikseen, epähuomiossa, kiljumaan täysin palkein äänirekisterini ylärajoille. Euforiahan siitä seurasi. Daamien touhu alkoi käydä vahvasti ylikierroksilla jo heti alkumeterillään - treenien aluksi nautittu pannullinen kahvia per nuppi auttoi kylläkin asiaa.

Siitä huolimatta, epätieteellisesti todistettu empiriani ei voi olla väärässä: useimmat tuntemani ammattilaulajat ovat hyväntuulisia, elämänmyönteisiä immeisiä, elävät täysillä.

Uskon, että laulu parantaa, hoivaa. Toivottavasti myös tukee, ei tässä pohjalla olla. Terapoikin, ei unohdeta itkijänaisia. Konttorissa kyyristelyä on nyt riittävästi harjoitettu. Oma ryhtini oikeni parin nikaman verran ja ilma alkoi virrata kiduksiini heti laulutuntien varmistuttua.

***

Ehkäpä tämä harrastus tarttuu lihaksiin paremmin kuin aiemmin kariutunut riippuvuussuhteeni erääseen jumppasaliin. Tässä mitään keikkamuusikon uraa suunnitella, tarkoituksenani on nakertaa oma viipaleeni tästä endorfiinikakusta.

Löysin itsestäni anti-suffragetin

Yritän irtautua työpaikaltani, mutta minut pitää koneen ääressä kiihkeämmin virtaava nettiyhteys kuin kotioloissa. SDP:n puoluekokouksen nettitelevisio rullaa silmieni eteen kokouksen kuumat tunnelmat.

Asialistan juoksun lomassa tervehtivät myös kansainväliset vieraat. Verrattain eteläisemmän Euroopan edustajat jaksavat vuodesta toiseen ylistää sitä, kuinka paljon kokousedustajien joukossa on naisia.

Minusta moinen kommentointi on vanhanaikaista ja latistavaa. Mielestäni naisten aseman erityinen korostaminen tilanteissa ja paikoissa, joissa tasa-arvo on itseisarvo eikä erikoisoikeus, kertoo enemmän aliarvioivasta asenteesta kuin tasa-arvon toteutumisen erityislaatuisuudesta.

Tartun reippaasti akkuporakoneeseeni. Käytän autoni huolloissa, tankkaan itse. Laitan itse laminaattini lattiaan, jos niin haluan. Olen viime aikoina kohdannut asioita, jolloin perinteiset ydinperhekäsitykset on romutettu ja turvalliset roolit vaihdettu toisiin. Luontevasti, sujuvasti, korostamatta. Kohtasin yrittäjän, joka ei pysty siirtymään ansaitulle eläkkeelle, koska ei saa suoritettu sukupolvenvaihdosta. Jatkajaksi olisi tarjolla nainen, mutta: "Ei ole tämä naisten työtä". Minua nauratti tuollainen asenne. Jos minua kohdellaan Naisena, raivostun. Myönnän, että voivathan yllämainitut kokoustervehtijät välittää myös viestiä siitä, että jossain on toisin. Vierailin jokunen vuosi sitten täysin erilaisen kulttuurin kodissa, jossa ulkomaalaisena minua kohdeltiin kuten miestä. Tai jotakin siitä puolivälistä. En kyllä pitänyt siitäkään. Enivei.

Ehkä olen liian kauan ollut työssä naisvaltaisilla aloilla. Uskon ja koen, että kaikki on minulle, meille, mahdollista sukupuolesta riippumatta. Suffragetti oli pilkkanimitys tasa-arvoa ajaville naisille. Minusta demokratiassa tärkeintä on oikeus tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti ilman sukupuolikorostuksia.

Voidaanko sopia?

Paljon on vettä virrannut Vantaassa edellisestä postauksesta, mutta omapa on blogini.

***

Että minua riepovat mumisevat ihmiset! Olen jostain syystä joutunut sellaisten kanssa tekemisiin viime aikoina.

Näitä mumisevia setiä on osunut kohdalleni liiemman kanssa. Ehkä heidän tarkoituksensa on olla ystävällisiä, ja hälynkin takaa yrittävät tervehtiä ja kysellä kuulumisia. Tai mistä minä tiedän, kysyvätkö kelloa vai kantaani Itä-Karjalan kansojen tilaan. Herrat, en kuule teitä! Puhukaa! Käyttäkää ääntänne!

Äänen käyttö on vallan käyttöä, enkä tällä tarkoita mukavasti vellovaa keskustelua viimeisimmistä vaaleista tai niiden rahoituksista, saati ostetuista äänistä. Muskariopettajaopinnoissani minulle opetettiin, että helpoin tapa saada meuhkaava lapsilauma haltuunsa, on kuiskata porukalle. Toimii, muuten. Ohimennen mumistut kommentit (tai kysymykset. En tiedä, en kuullut) silottavat hölmistyneen ilmeen naamalleni, kun yritän pinnistellä viestin koppaamisessa.

Äänenkäytön voi viedä kyllä äärimmilleenkin. Työtoverinani on työväen harrasteteattereiden puhekoulutuksen kolunnut rouva, jonka kuiskaus kantaa edelleen takariviin saakka. Tai tätä nykyä konttorin peränurkkaan saakka, jossa työhuoneeni hautakammion kylmyydessä yritän kuulla puhelimessa mutisevan jäsenparan ongelman esittelyä, mutta sen sijaan kuulen työtoverini kuiskivan salaisuuksiaan. Juu ei näinkään.

Olen ollut ihan kiltisti, eikä minua tarvitse saada aisoihin kuiskuttelemalla. Niin. Että voidaanko sopia, että käytetään sitä ääntä kohtuudella ja ar-ti-ku-loi-daan selkeästi?