Kävin Vilnassa. Olipa kuningatar Elizabethkin eksynyt sinne Baltian kiertueellaan.
Kaupunki oli koristeltu GB:n ja Liettuan värikkäillä lipuilla. Kansallinen televisiokanava lähetti suorana Ellun ensiaskeleet Liettuan maankamaralla, kättelyt valtion päämiesten kanssa, heidän rouviensa juuri opetellut hoviniiaukset. Tuuli tuiversi valtavaa hattua päästään, mutta pysyihän se.
Raatihuoneen torille viriteltiin konserttilavaa - eturivin artisteista koottu yhtye kajautti arvovieraan kunniaksi ensimmäisenä biisinään Webberin Jesus Christ Superstarin. Hyvien perheiden lapset oli pesty ja puettu parhaimpiinsa, kadut oli siivottu kerjäläisistä. Liput liehuivat, ja ilmassa oli arvokkaan riehakasta tunnelmaa.
Suuntasimme työkaverini kanssa sovitusti kohti KGB-museota. Kammottava paikka, suosittelen Vilnassa vieraileville. Eräällä kosteahkolla kulttuurimatkalla olinkin jo käynyt siellä aiemmin, mutta piti mennä vielä tarkastamaan, mitä totalitarismi pahimmillaan voi saada aikaan. Olin kuulevinani pidätettyjen, kidutettujen epätoivoiset huudot selleissä. Kosteus, kylmyys ja kusen haju tuntui alkuperäiseltä. Neuvostoliiton kartta näytti pelottavalle, kauhistutti ajatus siitä, kuinka helposti olisimme saattaneet olla sitä samaa mustaa massaa Atlantilta Tyynelle merelle. Ruumiita, aseita, lomakkeita, leimasimia, rumaa aatetta julmimmillaan.
Hetken päästä olimme jo ryhmittäytymässä kadun varteen. Muhkea auto kaarsi ohitsemme, ja siinä muutaman metrin päässä Ellu kohotti ohutta rannettaan leyhyytellen sormillaan tervehdykseksi. Ihmiset hurrasivat, olimme tohkeissamme.
Museon seinällä, Stalinin jakamien prenikoiden lomassa oli pysäyttävä vetoomus kaikille kävijöille; älkää koskaan unohtako näiden ihmisen kärsimystä. Hävetti. Unohdinko minäkin vartissa imperialismin uhrit?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti