Juuri saamamme tiedon mukaan, Polo on saanut parkkipaikan kotipihasta huomisaamusta alkaen!
***
Lisäksi olen saanut aamupäivällä aiheeseen liittyvän, opettavaisen kirjeen HOK-Elannolta. Heidän mielestään en ilmeisesti ole aivan ymmärtänyt heidän Hakaniemessä sijaitsevan maksullisen parkkihallinsa ideaa. Se on kuulemma maksullinen eli halliin saavuttaessa pitäisi maksaa parkkimaksu. Myös pyyhkijöiden alle jätettyjen lukemattomien viestilappujen mukaan, voisin suorittaa maksamatta jätetyn parkkimaksun/-maksut Sokoksen info-pisteessä. Saan heiltä tarvittaessa lisätietoa (varmaan myös opastusta!) heidän maksullisen parkkihallinsa käytöstä.
Siis maksaa? Minäkö? Maksullisessa parkkihallissa? Voisiko joku vielä kerrata asian, että sokea Reettakin sen ymmärtäisi?
Kertoivat tekevänsä tiivistä yhteistyötä Helsingin kaupungin pysäköinnin valvontaviraston kanssa. Kitinkontit! Kotitaloni huoltomieskin tekee tiiviimpää yhteistyötä heidän kanssaan.
Auton ikkunaan jätettyjen viestilipareiden perusteella olen pelkästään tänä vuonna parkkeerannut maksutta siellä noin parikymmentä naistyöpäivää. Mikäli Sokoksen parkkihallista joskus sakko putkahtaa, maksan mukisematta. Voin pulittaa neljäkymppiä lämpimästä, vartioidusta parkkihallista esimerkiksi muutaman kerran vuodessa ihan mennen tullen.
tiistaina, lokakuuta 31, 2006
maanantaina, lokakuuta 30, 2006
Joka toiselle kuoppaa kaivaa...
Olin asettautunut sohvalleni lauantai-illan viettoon: asettelin tyynyt mukavasti, varmistin, että kauko on käden ulottuvilla ja vedin vilttiä päälleni. Lauantai-ilta sai alkaa.
Kanavasurffailun tuoksinassa eksyin kakkoskanavalle, jossa Seniorilaulaja 2006 oli juuri alkamaisillaan. En voinut uskoa silmiäni, tämä oli nähtävä!
Heikki Hietamies johdatteli meidät jo kolmannentoista kerran järjestettävän, perinteikkään laulukilpailun saloihin: Tämä on laulukilpailu, jonne on alaikäraja. Alle 50 -vuotiaita ei huolita. Eipä ne nuoremmat mitään osaakaan. Yleisö puhkesi innostuneisiin aplodeihin - myös heihin oli sovellettu kisassa noudatettavaa ikärajaa.
Asuntolainan syöneen inflaation rasittamat äänet valittivat tanssilavaiskelmää toisensa jälkeen. Hietamies jatkoi nuorison sättimistä kitkerissä välispiikeissään. Seniorikansa raippasi itseään sukupolvien välisen kuilun kaivamisen hurmioon.
Olin shokissa. Vaihdoin kanavaa. Kaivoin Pajamäen kirjat esiin. Pelotti vielä vähän aikaa.
***********
Yritin kaivaa linkkejä, josta pääsisit tutustumaan tähän Seniorilaulaja-ilmiöön tarkemmin ja siten jakamaan tuskani sen kaikkine yksityiskohtineen. Sellaisia linkkejä ei kuitenkaan löytynyt, mikä alleviivannee pelkoni aiheelliseksi; jokaisen et-lehden takana kyyristelee liian terve harmaa pantteri, joka odottaa sopivaa hetkeä tarratakseen sukupolvisopimusta viimeisenä toivonaan pitelevään nuoreen käteesi.
Kanavasurffailun tuoksinassa eksyin kakkoskanavalle, jossa Seniorilaulaja 2006 oli juuri alkamaisillaan. En voinut uskoa silmiäni, tämä oli nähtävä!
Heikki Hietamies johdatteli meidät jo kolmannentoista kerran järjestettävän, perinteikkään laulukilpailun saloihin: Tämä on laulukilpailu, jonne on alaikäraja. Alle 50 -vuotiaita ei huolita. Eipä ne nuoremmat mitään osaakaan. Yleisö puhkesi innostuneisiin aplodeihin - myös heihin oli sovellettu kisassa noudatettavaa ikärajaa.
Asuntolainan syöneen inflaation rasittamat äänet valittivat tanssilavaiskelmää toisensa jälkeen. Hietamies jatkoi nuorison sättimistä kitkerissä välispiikeissään. Seniorikansa raippasi itseään sukupolvien välisen kuilun kaivamisen hurmioon.
Olin shokissa. Vaihdoin kanavaa. Kaivoin Pajamäen kirjat esiin. Pelotti vielä vähän aikaa.
***********
Yritin kaivaa linkkejä, josta pääsisit tutustumaan tähän Seniorilaulaja-ilmiöön tarkemmin ja siten jakamaan tuskani sen kaikkine yksityiskohtineen. Sellaisia linkkejä ei kuitenkaan löytynyt, mikä alleviivannee pelkoni aiheelliseksi; jokaisen et-lehden takana kyyristelee liian terve harmaa pantteri, joka odottaa sopivaa hetkeä tarratakseen sukupolvisopimusta viimeisenä toivonaan pitelevään nuoreen käteesi.
torstaina, lokakuuta 19, 2006
Hämmentävä kohtaaminen
Kävin Vilnassa. Olipa kuningatar Elizabethkin eksynyt sinne Baltian kiertueellaan.
Kaupunki oli koristeltu GB:n ja Liettuan värikkäillä lipuilla. Kansallinen televisiokanava lähetti suorana Ellun ensiaskeleet Liettuan maankamaralla, kättelyt valtion päämiesten kanssa, heidän rouviensa juuri opetellut hoviniiaukset. Tuuli tuiversi valtavaa hattua päästään, mutta pysyihän se.
Raatihuoneen torille viriteltiin konserttilavaa - eturivin artisteista koottu yhtye kajautti arvovieraan kunniaksi ensimmäisenä biisinään Webberin Jesus Christ Superstarin. Hyvien perheiden lapset oli pesty ja puettu parhaimpiinsa, kadut oli siivottu kerjäläisistä. Liput liehuivat, ja ilmassa oli arvokkaan riehakasta tunnelmaa.
Suuntasimme työkaverini kanssa sovitusti kohti KGB-museota. Kammottava paikka, suosittelen Vilnassa vieraileville. Eräällä kosteahkolla kulttuurimatkalla olinkin jo käynyt siellä aiemmin, mutta piti mennä vielä tarkastamaan, mitä totalitarismi pahimmillaan voi saada aikaan. Olin kuulevinani pidätettyjen, kidutettujen epätoivoiset huudot selleissä. Kosteus, kylmyys ja kusen haju tuntui alkuperäiseltä. Neuvostoliiton kartta näytti pelottavalle, kauhistutti ajatus siitä, kuinka helposti olisimme saattaneet olla sitä samaa mustaa massaa Atlantilta Tyynelle merelle. Ruumiita, aseita, lomakkeita, leimasimia, rumaa aatetta julmimmillaan.
Hetken päästä olimme jo ryhmittäytymässä kadun varteen. Muhkea auto kaarsi ohitsemme, ja siinä muutaman metrin päässä Ellu kohotti ohutta rannettaan leyhyytellen sormillaan tervehdykseksi. Ihmiset hurrasivat, olimme tohkeissamme.
Museon seinällä, Stalinin jakamien prenikoiden lomassa oli pysäyttävä vetoomus kaikille kävijöille; älkää koskaan unohtako näiden ihmisen kärsimystä. Hävetti. Unohdinko minäkin vartissa imperialismin uhrit?
Kaupunki oli koristeltu GB:n ja Liettuan värikkäillä lipuilla. Kansallinen televisiokanava lähetti suorana Ellun ensiaskeleet Liettuan maankamaralla, kättelyt valtion päämiesten kanssa, heidän rouviensa juuri opetellut hoviniiaukset. Tuuli tuiversi valtavaa hattua päästään, mutta pysyihän se.
Raatihuoneen torille viriteltiin konserttilavaa - eturivin artisteista koottu yhtye kajautti arvovieraan kunniaksi ensimmäisenä biisinään Webberin Jesus Christ Superstarin. Hyvien perheiden lapset oli pesty ja puettu parhaimpiinsa, kadut oli siivottu kerjäläisistä. Liput liehuivat, ja ilmassa oli arvokkaan riehakasta tunnelmaa.
Suuntasimme työkaverini kanssa sovitusti kohti KGB-museota. Kammottava paikka, suosittelen Vilnassa vieraileville. Eräällä kosteahkolla kulttuurimatkalla olinkin jo käynyt siellä aiemmin, mutta piti mennä vielä tarkastamaan, mitä totalitarismi pahimmillaan voi saada aikaan. Olin kuulevinani pidätettyjen, kidutettujen epätoivoiset huudot selleissä. Kosteus, kylmyys ja kusen haju tuntui alkuperäiseltä. Neuvostoliiton kartta näytti pelottavalle, kauhistutti ajatus siitä, kuinka helposti olisimme saattaneet olla sitä samaa mustaa massaa Atlantilta Tyynelle merelle. Ruumiita, aseita, lomakkeita, leimasimia, rumaa aatetta julmimmillaan.
Hetken päästä olimme jo ryhmittäytymässä kadun varteen. Muhkea auto kaarsi ohitsemme, ja siinä muutaman metrin päässä Ellu kohotti ohutta rannettaan leyhyytellen sormillaan tervehdykseksi. Ihmiset hurrasivat, olimme tohkeissamme.
Museon seinällä, Stalinin jakamien prenikoiden lomassa oli pysäyttävä vetoomus kaikille kävijöille; älkää koskaan unohtako näiden ihmisen kärsimystä. Hävetti. Unohdinko minäkin vartissa imperialismin uhrit?
tiistaina, lokakuuta 10, 2006
Kirjahaasteen hoito
Kiitos Mustapete, haasteesta! Sormet syyhyten olenkin odottanut, että pääsen minäkin heittäytymään lukemattomien kirjojen ihmeelliseen maailmaan!
1. Kirja, joka muutti elämäni
Onpas vaikeaa nostaa yhtä opusta kaikkien yläpuolelle... Parilla diettikirjalla olen saanut temppuilevan vatsani kuriin (which was great), mutta onhan noita muitakin.
Aatteen etsinnän alkuaikoina luin Thomas Moren Utopian, josta se ajatus taisi sitten ikäänkuin lähteä. Pyrin 15-vuotiaan totisuudella kaikessa etsimään sitä varsinaista urtextiä, alkupistettä, jonka päälle yritin rakentaa loogista aatekehikkoa itselleni. Tekstin ikä teki myös vaikutuksen; piti monesti tarkistaa, että onko tämä todellakin kirjoitettu 1500-luvun taitteessa. Kun Neuvostoliitto hajosi kirjan lukemisen aikaan palasiksi, tämä homeenverhoma kirja oli myös erityisen ajankohtainen.
2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran
Olen aika nopea lukija, joten yleensä aina, jos kirja on hyvä, lukaisen sen toiseenkin kertaan. Lomalla kaivan useimmiten agathat, blixenit ja mankellit esiin. Douglas Adamsin Linnunrataa, maailman ensimmäistä viisiosaista trilogiaa on verbaaliakrobatian vuoksi tullut lueskeltua useamman kerran.
3. Kirja mukaan autiolle saarelle
Yksi kirja ei välttämättä riitä, joten mukaan siis Laivanrakentajan opas - lyhyt, mutta sylen syvä oppimäärä. Jos ei laiva rakennu yhdellä kirjalla, voi vetää henkisesti ranteet auki Kalle Päätalon koko tuotannolla.
4. Kirja, joka teki minusta hupakon
Harry Potterit. Tunnustan: Luin niitä myös bussissa matkalla töihin. Taistelimme SAKn kirjastossa muiden hurahtaneiden kanssa lukuvuoroista. Kolme ensimmäistä leffaa dvd-hyllyssä, katsoin myös ekstrat... Odotan kauhusekaisella jännityksellä kirjasarjan viimeistäkin osaa.
5. Kirja, joka sai minut kyyneliin
Alan Patonin Itke, rakastettu maa kuuluu tähän osastoon. Kirja julkaistiin samana vuonna, kun Etelä-Afrikka alkoi toteuttaa apartheid-politiikkaansa, joten Patonin merkittävin teos piirustelee tuon ajan yhteiskuntaa tuolla kaukana jossain ahdistavan ansiokkaasti. Ehdotonta nyyhkeherkkua ovat kirjan pitkät palopuheet, joissa yritetään jättää lapsille toivorikkaampaa tulevaisuutta perinnöksi, vaikka rotuerottelu roikkuukin jo synkkinä pilvinä taivaanrannassa.
6. Kirja, jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi
Näin loppui nälänhätä/sodat/kidutus/porvarit maailmasta? Tupakka, viina ja villit suhteet - nyt todistetusti pitkän iän salaisuus? Reetan kotona - Olen viihtynyt Strömsössä?
7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta
Tämä ei ole varsinainen lukuelämys: Carl Czernyn Art of Finger Dexterity op. 740. Sormiharjoituksia pianonsoittajille; jos ei soiton ilo ole jo muilla keinoin turistettu tyhjiin, niin tämän jälkeen on. Taiteen kanssa Czernyllä ei ole mitään tekemistä. Kokeilepa.
8. Kirja, jota luen parhaillaan
Olen tällä hetkellä between books. Viimeksi luin jonkun liikuntaihmediettikirjan (aivan kammottavaa scheissea) ja Oskun Ahneen Sukupolven. Seuraavaksi pitäisi opintoharrasteiden (ja mielenkiinnonkin) vuoksi tarttua Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -merkkiseen kirjaan. Harvemmin tosin luen mitään "parhaillaan", koska mieluusti ahmaisen kirjan yhdellä istumalla. Yöpöydällä on tästä syystä tavallisimmin neljästä viiteen keskeneräistä kirjaa. Töiden ja muuton vuoksi olen käynyt ylikierroksilla, joten viimeaikoina olen nukahtanut rauhaisaan uneen Aku Ankan taskukirja kourassani.
9. Kirja, jonka olen aikonut lukea
Nyt hävettää: Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Kirjahyllyssäni on parikin eri versiota kirjasta, ja Tikkakoskella asuessani piti googlata, että mitä sen Tikkakosken mannekiinin taakse on piiloutunut... En ole nähnyt edes elokuvia kokonaan, koska olen sitä mieltä, että ensin kirja, sitten leffa. Ja se siitä egotehosteisesta nopean lukemisen elvistelystä...
10. Haastan lisää bloggaajia
Kaikki on jo varmaan haastettu, mutta mites olisi tuore blogittelijakollegani Minna?
1. Kirja, joka muutti elämäni
Onpas vaikeaa nostaa yhtä opusta kaikkien yläpuolelle... Parilla diettikirjalla olen saanut temppuilevan vatsani kuriin (which was great), mutta onhan noita muitakin.
Aatteen etsinnän alkuaikoina luin Thomas Moren Utopian, josta se ajatus taisi sitten ikäänkuin lähteä. Pyrin 15-vuotiaan totisuudella kaikessa etsimään sitä varsinaista urtextiä, alkupistettä, jonka päälle yritin rakentaa loogista aatekehikkoa itselleni. Tekstin ikä teki myös vaikutuksen; piti monesti tarkistaa, että onko tämä todellakin kirjoitettu 1500-luvun taitteessa. Kun Neuvostoliitto hajosi kirjan lukemisen aikaan palasiksi, tämä homeenverhoma kirja oli myös erityisen ajankohtainen.
2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran
Olen aika nopea lukija, joten yleensä aina, jos kirja on hyvä, lukaisen sen toiseenkin kertaan. Lomalla kaivan useimmiten agathat, blixenit ja mankellit esiin. Douglas Adamsin Linnunrataa, maailman ensimmäistä viisiosaista trilogiaa on verbaaliakrobatian vuoksi tullut lueskeltua useamman kerran.
3. Kirja mukaan autiolle saarelle
Yksi kirja ei välttämättä riitä, joten mukaan siis Laivanrakentajan opas - lyhyt, mutta sylen syvä oppimäärä. Jos ei laiva rakennu yhdellä kirjalla, voi vetää henkisesti ranteet auki Kalle Päätalon koko tuotannolla.
4. Kirja, joka teki minusta hupakon
Harry Potterit. Tunnustan: Luin niitä myös bussissa matkalla töihin. Taistelimme SAKn kirjastossa muiden hurahtaneiden kanssa lukuvuoroista. Kolme ensimmäistä leffaa dvd-hyllyssä, katsoin myös ekstrat... Odotan kauhusekaisella jännityksellä kirjasarjan viimeistäkin osaa.
5. Kirja, joka sai minut kyyneliin
Alan Patonin Itke, rakastettu maa kuuluu tähän osastoon. Kirja julkaistiin samana vuonna, kun Etelä-Afrikka alkoi toteuttaa apartheid-politiikkaansa, joten Patonin merkittävin teos piirustelee tuon ajan yhteiskuntaa tuolla kaukana jossain ahdistavan ansiokkaasti. Ehdotonta nyyhkeherkkua ovat kirjan pitkät palopuheet, joissa yritetään jättää lapsille toivorikkaampaa tulevaisuutta perinnöksi, vaikka rotuerottelu roikkuukin jo synkkinä pilvinä taivaanrannassa.
6. Kirja, jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi
Näin loppui nälänhätä/sodat/kidutus/porvarit maailmasta? Tupakka, viina ja villit suhteet - nyt todistetusti pitkän iän salaisuus? Reetan kotona - Olen viihtynyt Strömsössä?
7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta
Tämä ei ole varsinainen lukuelämys: Carl Czernyn Art of Finger Dexterity op. 740. Sormiharjoituksia pianonsoittajille; jos ei soiton ilo ole jo muilla keinoin turistettu tyhjiin, niin tämän jälkeen on. Taiteen kanssa Czernyllä ei ole mitään tekemistä. Kokeilepa.
8. Kirja, jota luen parhaillaan
Olen tällä hetkellä between books. Viimeksi luin jonkun liikuntaihmediettikirjan (aivan kammottavaa scheissea) ja Oskun Ahneen Sukupolven. Seuraavaksi pitäisi opintoharrasteiden (ja mielenkiinnonkin) vuoksi tarttua Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -merkkiseen kirjaan. Harvemmin tosin luen mitään "parhaillaan", koska mieluusti ahmaisen kirjan yhdellä istumalla. Yöpöydällä on tästä syystä tavallisimmin neljästä viiteen keskeneräistä kirjaa. Töiden ja muuton vuoksi olen käynyt ylikierroksilla, joten viimeaikoina olen nukahtanut rauhaisaan uneen Aku Ankan taskukirja kourassani.
9. Kirja, jonka olen aikonut lukea
Nyt hävettää: Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Kirjahyllyssäni on parikin eri versiota kirjasta, ja Tikkakoskella asuessani piti googlata, että mitä sen Tikkakosken mannekiinin taakse on piiloutunut... En ole nähnyt edes elokuvia kokonaan, koska olen sitä mieltä, että ensin kirja, sitten leffa. Ja se siitä egotehosteisesta nopean lukemisen elvistelystä...
10. Haastan lisää bloggaajia
Kaikki on jo varmaan haastettu, mutta mites olisi tuore blogittelijakollegani Minna?
torstaina, lokakuuta 05, 2006
Ei-toivottu Polonen
Minulla on auto, tai no, pankin se on vielä hetken aikaa. Kutsun sitä Hopeanuoleksi tai hassusti Niskalaukaukseksi, vakiintuneemmin Poloseksi. Asuimme vielä hetki sitten maalla Keski-Suomessa, jossa Polosella oli tilaa olla ja temmeltää. Ja parkkeerata haluamaansa kohtaan. Nyt kaikki on toisin.
Olin seitsemän päivää maailmalla valvomassa edustamani yhtiön osakkaiden etuja. Koska olin uuden asuntoni parkkipaikkajonossa vasta neljäntenä, niin voi olla, että jouduin jättämään Polosen odottelemaan äippää joidenkin pilkunviilaajien mielestä ikäänkuin sakkopaikalle. Tämän sinettinä, tullessani edunvalvontamatkoiltani, oli auton ikkunaan löytänyt tiensä kaksi sakkolappua.
Siirsin auton väljemmille vesille, maksoin sakot, otti pattiin.
Parin päivän päästä käynnistin taas maantiekiitäjäni, vetäisin viiksestä pyyhkijät päälle, ja mikäs se siellä taas heristi toruvaa sormeaan: sakkolappu. Olin kolmiulotteisesti raivoissani, jota ilmensi otsaani kohoava rivohko metafora.
En kuitenkaan muuntanut raivoani Työturvallisuuskeskuksen tilastoiksi, vaan maksoin juuri katkerana viimeisimmät oppirahani Helsingin kaupungin pysäkoinninvalvonnalle. Lohdutin Poloa, joka tunsi itsensä ei-toivotuksi. Lähetin salattuun raivoon verhoillun sähköpostiviestin huoltoyhtiölle työnantajani sähköpostiosoitteesta, jolla oli toivottu ja oletettu teho; olen nyt parkkijonossa ensimmäisenä, mutta siis kahden kuukauden odottelun jälkeen olen edelleen vain jonossa.
* * *
Olen iloinen pääkaupunkiseudun toimivasta julkisesta liikenteestä, jota auton omistamisesta huolimatta käytän pääasiallisesti työ- ja hupimatkoihini. Välillä sitä aikuinen ihminen kuitenkin tarvitsee metallikuorellisen kuljetustilaa. Ja onhan autoilussa se vapauden ja vauhdin hurmakin, mutta ei sotketa sitä tähän juttuun. En siis aio menopelistäni luopua, vaikka vaihtoehtojakin kulkemiseen riittää, ja se ilmaston lämpeneminen ja kaikki.
Parkkipaikan puutteessa Polonen viettää nyt yönsä aikarajoitetulla parkkialueella, josta se on aamuisin pakko käynnistää parkkipirkon pelossa, ajaa ruuhkassa kohti kaiken ydintä eli Hakaniemeä, töissä on vetkuteltava tuhottoman pitkään, jotta saan taas Polon parkkiin. Bensaa, saranoita ja otsonikehää kuluu, mutta neljäkymppiä päivässä parkkeeraukseen kyrsisi varmaan itse kutakin. Viikonlopun parkkijännitys heikottaa jo etukäteen.
Maalta karanneena, taas-tuoreena helsinkiläisenä ihmetyttää, ettei asuinalueiden paikoitusasiaa saada täällä kuntoon. Keskustan parkkipaikoista tapellaan verissä päin, lähiöissä esimerkkini tavoin kirjallisin menetelmin. Vaikka tämä on keskiluokkaista, egosentristä hapatusta, Polon parkkipaikka kotipihassa saisi minut säästämään lastemme, lastenlastemme ja lastenlastenlapsiemme puhdasta ilmaa monta kuutiota päivässä.
Olin seitsemän päivää maailmalla valvomassa edustamani yhtiön osakkaiden etuja. Koska olin uuden asuntoni parkkipaikkajonossa vasta neljäntenä, niin voi olla, että jouduin jättämään Polosen odottelemaan äippää joidenkin pilkunviilaajien mielestä ikäänkuin sakkopaikalle. Tämän sinettinä, tullessani edunvalvontamatkoiltani, oli auton ikkunaan löytänyt tiensä kaksi sakkolappua.
Siirsin auton väljemmille vesille, maksoin sakot, otti pattiin.
Parin päivän päästä käynnistin taas maantiekiitäjäni, vetäisin viiksestä pyyhkijät päälle, ja mikäs se siellä taas heristi toruvaa sormeaan: sakkolappu. Olin kolmiulotteisesti raivoissani, jota ilmensi otsaani kohoava rivohko metafora.
En kuitenkaan muuntanut raivoani Työturvallisuuskeskuksen tilastoiksi, vaan maksoin juuri katkerana viimeisimmät oppirahani Helsingin kaupungin pysäkoinninvalvonnalle. Lohdutin Poloa, joka tunsi itsensä ei-toivotuksi. Lähetin salattuun raivoon verhoillun sähköpostiviestin huoltoyhtiölle työnantajani sähköpostiosoitteesta, jolla oli toivottu ja oletettu teho; olen nyt parkkijonossa ensimmäisenä, mutta siis kahden kuukauden odottelun jälkeen olen edelleen vain jonossa.
* * *
Olen iloinen pääkaupunkiseudun toimivasta julkisesta liikenteestä, jota auton omistamisesta huolimatta käytän pääasiallisesti työ- ja hupimatkoihini. Välillä sitä aikuinen ihminen kuitenkin tarvitsee metallikuorellisen kuljetustilaa. Ja onhan autoilussa se vapauden ja vauhdin hurmakin, mutta ei sotketa sitä tähän juttuun. En siis aio menopelistäni luopua, vaikka vaihtoehtojakin kulkemiseen riittää, ja se ilmaston lämpeneminen ja kaikki.
Parkkipaikan puutteessa Polonen viettää nyt yönsä aikarajoitetulla parkkialueella, josta se on aamuisin pakko käynnistää parkkipirkon pelossa, ajaa ruuhkassa kohti kaiken ydintä eli Hakaniemeä, töissä on vetkuteltava tuhottoman pitkään, jotta saan taas Polon parkkiin. Bensaa, saranoita ja otsonikehää kuluu, mutta neljäkymppiä päivässä parkkeeraukseen kyrsisi varmaan itse kutakin. Viikonlopun parkkijännitys heikottaa jo etukäteen.
Maalta karanneena, taas-tuoreena helsinkiläisenä ihmetyttää, ettei asuinalueiden paikoitusasiaa saada täällä kuntoon. Keskustan parkkipaikoista tapellaan verissä päin, lähiöissä esimerkkini tavoin kirjallisin menetelmin. Vaikka tämä on keskiluokkaista, egosentristä hapatusta, Polon parkkipaikka kotipihassa saisi minut säästämään lastemme, lastenlastemme ja lastenlastenlapsiemme puhdasta ilmaa monta kuutiota päivässä.
Aloitus
Ihan oli pidetty meitä naisia maakunnissa pimennossa tämä uuden viestintätekniikan kanssa. Liityin siis tänään suuripäiseen bloggaajien joukkoon.
Muita blogeja selatessani huomasi, että asiaan kuuluu päivitellä tätä aloittamisen tuskaa: Tekniikka ei ihan ole vielä hallussa, mutta eiköhän tämä tästä lähde vanhallakin koiralla liikkeelle.
Muita blogeja selatessani huomasi, että asiaan kuuluu päivitellä tätä aloittamisen tuskaa: Tekniikka ei ihan ole vielä hallussa, mutta eiköhän tämä tästä lähde vanhallakin koiralla liikkeelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
