Reviiri

Osaamme siskoissa Pekka Töpöhäntä -elokuvan ulkoa. Monni kusaisee Pekalle reviirinsä selväksi: "Tiedätkö sinä, mikä on reviiri? Reviiri on yksityisalue. Ja tämä on... minun reviirini." Erikseen leikattuna kommentti ei koskettane, mutta perhekäytössä meillä kuitenkin usein.

Jokunen vuosi sitten eräässä kv-seminaarissa tapasin immeisen, jolla ei ollut henkilökohtaista tilaansa, reviiriään oikeastaan ollenkaan. Aluksi se oli vähän hassua. Mutta kun jo kolmatta iltaa tuo tyyppi puhui poskeeni kokovartalokosketuksella yrittämättä edes uida liiveihini, jouduin huomauttamaan kulttuurien erilaisista käsityksistä siitä, kuinka iholle toista voi täällä pohjoisen maissa tulla. Virisi mielenkiintoinen reviirikeskustelu.

Suomalainen voi tutun ottaa käsivarren mittaisen matkan päähän, ruotsalainen saattaa jopa koskettaa, laittaa käden olalle. Keskeisen Euroopan kansalainen jo paikalle saapuessaan on pusaissut koko seurueen naiset ja kätellyt miehet, kun itä-aasialainen on kulkenut koko matkan kainalossasi kättäsi puristaen.

Reviiriä etsitään myös puheissa; kotimaiseen tapaan tullessa voivotetaan kurjaa säätä ja oloa, onkohan tämä kasvain vai pitäisiköhän minun sittenkin mennä sinne terapiaan, kun se lapsettomuuskin vaivaa. Portugalilainen välttää tiukasti tilannetta, jossa joutuisi puhumaan henkilökohtaisista asioistaan, sää on suosinut, vaikka kuivuutta kyllä kauhistellaan.

Jos minua hirvittävät liian lähelle tulevat ihmiset, saattaa toista hämmentää minun juttuni.

Henkilökohtainen tila, reviiri on tänään taas tapetilla. Minuahan ei jalkapallo kiinnosta muuten kuin visuaalisessa mielessä. Luulen, että saatan kanavakeinotella myös EM-loppuotteluun, koska onhan se kaunista katsella, kun Espanjan poika ottaa joukkuetoverinsa tiukkaan syleilyynsä.

Olen aika tarkka reviiristäni. Ja joka rajani ylittää, ei kovin helpolla siitä selviä. Tämän saivat tuta pari mökkipaikkakuntalaista nuorta, jotka tulivat rajalleni älämölöämään viime kesänä - polliisi oli paikalla jo heti tunnin päästä. Mutta tänään, urheilun hurma saattaa saada minutkin laskemaan aseet rajalla, ja heittäytymään kasaan keskelle kenttää kanssakatsojien keralla.

Mökkielämää

Olen mökillä. Tänään ei ulkona riekkuminen innosta. Lähestyvä ukkoskuuro - kesän ensimmäiseni - on lötkistänyt tupaan. Kamiinassa läikkyy tuli, ja mobiilikaista pitää minut kiinni tässä ajassa.

Laiskottaa. Olin ajatellut grillata.

Illalla yritin löytää vastauksia lammen pintaa tuijottamalla: Millaisella summalla vakuutusyhtiö haluaisi osallistua pakkasen puhkipaneman vesipumpun korjaukseen? Miksi mustikansinisiksi haaveilemistani ovista tulikin violetit? Laajennanko terassin vai rakennanko pergolan? Missähän se siili on? Miksi kaislikossa suhisee? Heittäytyäkö vaiko hautautua? Ottaisinko vielä lasillisen punaviiniä?

Upotin itseni Harlekiini-sarjan unelmiin. Tajuntani räjäytti novelliluonnostelma, jossa kampaaja havaitsi muuttuneesta hiuslaadusta muistinsa menettäneen ja kaksoisolentonsa huijaaman markiisittarentekeleen omaksi itsekseen, ja näin, aluksi vastenhakoinen rakkaus sai kuin saikin täyttymyksensä muutaman, kovin monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi.

Hetken päästä ryhdyn taas hakkaamaan puita ja kantamaan vettä saunalle. Maailman parhaissa löylyissä puhdistuu sielu ja ruumis. Vasta huomenillalla paneudun kaupunki- ja työelämäni kiemuroihin. Ja sekin tapahtuu Lahden jälkeen nelostiellä.

Olen edelleen, puolentoista vuoden mökkeilyn jälkeen sitä mieltä, ettei yksikään sentti, jonka laitan tähän lautakasaan, mene hukkaan. Kaupunkirietasteluiden jälkeen kaltaiseni maalta karannut tarvitsee aika ajoin katumusharjoitteita varten hieman lehmänlannan hajua, kuokkaa ja kettinkiä ja viikatetta. Vaikka tätä omaa sielunhoitolaani ei parhaallakaan tahdolla voi eräkämpäksi nimittää, niin hiljaisuutta se tarjoaa sisäisen rauhan rakennuspalikoiksi riittävästi.

Ja nyt sinne saunan hämärään.