
Kortteinen ja Tuomikoski kertovat työttömyyden kokeneiden nöyryytetyksi tulemisen ja häpeän tunteista, jotka ovat suorassa yhteydessä suomalaiseen työn tekemisen kulttuuriin. Protestanttisen työetiikan ytimessä ovat myös olleet konfliktien ainekset kasassa. Laakereillaan ei sovi kenenkään levätä. Työ on keskeistä suomalaisen elämässä, ja sitä laistavat ovat vain järjestelmän hyväksikäyttäjiä ja sen puute aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. Tänään työvoimatoimistot ovat työnvälitystoimistoja ja työtön on aktiivinen työnhakija, jota aktivoidaan aktivointitoimenpiteillä. Työn etsintä on dynaamista toimintaa.
Tunnistin omasta elämästäni sen saman tunnevuoristoradan, jota tutkimuskohteet olivat 90-luvun alussa rullanneet. Heidän tukenaan oli melkein puoli miljoonaa kohtalotoveria, joka tuotti turvaverkkoa ja sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta tasoittaen pudotusta vähemmistökansalaisen rooliin. Omassa projektissani ei samassa tilanteessa olevia ystäviä erityisemmin ollut, mutta työvoimatoimiston hehkeä infotilaisuus osoitti, että mihinkä joukkoon sitä oikein kuuluukaan. Kuten äitini asian näppärästi tiivisti. Vähän esiintymis- ja ohjauskoulutusta virkailijoille, vaatii kansalainen, pliis.
Itse kävin rankimman mentaaliprosessin irtisanoutumisajalla. Kahdeksan vuoden rynkytys järjestömaailmassa ei ollut jättänyt paljoakaan voimavaroja tämän kaltaisten projektien mindmappaamiseen. Mutta kun varsinainen työttömyys alkoi, olo oli varsin vapautunut; vihdoinkin oli aikaa tehdä niitä asioita, mitä työn orjuudessa en ollut ehtinyt tekemään. Vaikka itse olen ollut ’uraihmisiä’, on myönnettävä, että tasapainoinen elämä tarvitsee muunkinlaista yhteisöllistä ankkuroitumista kuin vain rahaan sidotut verkostot. Myös työn alttarille uhraamani ystävät ovat hiljalleen palailleet sosiaaliseen piiriini. Oli mahtavaa heittäytyä elämän vietäväksi, ja pistää elämän peruspilareita paikoilleen.
Loppujen lopuksi sitä on tilivelvollinen vain itselleen (paitsi työttömyysaikana myös työvoimaviranomaisille). Epätyydyttävästä työstä tai työilmapiiristä pääsee eroon, ja tekevälle näyttää aina löytyvän työtä. Mihinkään elämäntapashoppailuun en lähtisi kannustamaan, mutta oman elämän totaalinen ravistelu ja oksasaksien kalistelu työntää taatusti vehreämmälle polulle.
1 kommentti:
Tervetuloa Reetta takaisin blogimaailmaan! Ja vielä kerran onnittelut uudesta työstä!
Itselläni on työttömyydestä puolentoista vuoden kokemus parin vuoden takaa. Se oli kieltämättä henkisesti varsinaista vuoristorataa: toisinaan nautti siitä, että sai touhuta koti- ja muita askareita aivan omaan tahtiinsa, toisinaan itsetunto oli murtumispisteessä, kun ahkerasta hakemusten lähettämisestä ja työpaikkahaastatteluissa ravaamisesta huolimatta ei kelvannut työläiseksi. Mieltä ei kohentanut, vaikka sai kuulla, että jäi toiseksi. Se oli tavallaan entistä raastavampaa.
Oma oravanpyöränsä oli taloudellinen toimeentulo. Vaikka itse sain ansiosidonnaista päivärahaa ja tein säännöllisesti juttukeikkoja, jotka pitivät yllä ammattitaitoani yllä ja nostivat päivärahaa sovitellun päivärahan mukaisesti, piti olla erittäin tarkka, että sai maksettua asuntolainat ja muun elämisen. Oli henkisesti hyvin raskasta, kun rahankäytössä ei koskaan voinut improvisoida tai hemmotella itseään tai läheisiään. Joululahjojen hankkiminen oli helvettiä.
Toisaalta olen iloinen, että minulla on kokemusta myös työttömyydestä. Ehkä isäni pitkien työttömyysjaksojen, jotka osuivat yläaste- ja lukioikääni, takia en koskaan ole vähätellyt työttömiä, mutta kun siitä tuli henkilökohtaisesti todellista arkipäivää, huomasi, miten se syö mieltä. Sitä en enää haluaisi takaisin.
Lähetä kommentti