Jumppapaarman puremat

Toukokuussa uhoamani rantakuntoprojekti on ottanut aimo harppauksen eteenpäin: olen ottanut erään kuntoklubin kahden vuoden määräaikaiseen työsuhteeseen ilman koeaikaa.

Töitä onkin tehty nyt kolmatta viikkoa, ja hartiavoimia alkaa karttumaan. Minulla on tuunattu saliohjelma, ja jumppakartastoon olen ehtinyt tutustua jo varsin laajasti. Peruspainijapuuppaneitouden menetin tänään kyykkyvenytyksessä lukuisten uusien jumppakavereiden tätä todistaessa. Tulevana keskiviikkona pelotetaan viimeinen mörkö pois: istun spinning-pyörän selkään, ja toivon kovasti pääseväni kotiin omin avuin.

***

Klubin valinta oli mielenkiintoinen prosessi. Lopullisen valintani tein asiakaspalvelun ja interiöörin esteettisyyden perusteella. Paikka on melkoisen uusi, eikä siellä haise vuosikymmeninen hiki. Vielä.

Erilaisia jäsenyysvaihtoehtojakin oli tarjolla. Vielä en ollut valmis Platinum-jäsenyyteen, mikä rajattoman allas- ja jumppakäytön lisäksi oikeuttaisi hotellitasoiseen aamiaiseen joka arkiaamu. Omalla kohdallani päädyin ihan pelkkään perusjäsenyyteen.

Terveysvinkeissään uusi elämänkeskukseni kehottaa nauttimaan terveellisen ravinnon lisäksi pehmeästä hieronnasta ja hyvästä seksistä. Millähän jäsenyysvaihtoehdolla sitä tuota jälkimmäistä on oikein tarjolla?

***

Minulla on teräksinen ja energinen olo huolimatta siitä, että lihakseni ovat enemmänkin maitohappojen koossapitämää väkevää massaa. Tunnen itseni hyväksi, aikaansaavaksi. Endorfiinit ovat koukuttava juttu.

Liikuttavia hetkiä

Siskonpoika Oskari aloitti koulutiensä tänään. Olemme sitä siskoissa liikuttuneina itkeä tyrskineet keväästä asti. Suvun ensimmäisen lapsuuden loppumisesta toipumista ei mitenkään helpottanut sähköisesti saapunut valokuva, jossa Osse virnisti jännittyneenä pulpetissaan.

Poika itse on oikeasti innosta pinkeänä. Jouluna opettelemaamme neliöjuurta hän joutunee pettymyksekseen odottelemaan matikankirjan sivuilta vielä tovin. Mumman kanssa kokoamansa kasviston hän saattaa joutua kokoamaan toiseen kertaan, mutta viihdyttänee tovereitaan opettamalla kasvien latinankielisiä nimiä.

Yritin muistella omaa, ensimmäistä koulupäivääni. Sumun peitossa. Ensimmäinen kouluvuosi oli kylläkin ikimuistoinen.

Olin juuri täyttänyt kuusi ja matkustanut tuhansia kilometrejä Beni Walidiin, Libyaan, missä isä oli rakentamassa jotain koulua tai ydinasetehdasta, mitä lie. Saharan laidalla toimi työmaaparakissa 7 oppilaan suomalainen koulu.

Olin ainoa ekaluokkalainen. Koulumatkaa oli 20 metriä. Asuimme naapuriparakissa. Kävin syömässä ruokatunnilla kotona kuten muutkin koulukaverini.

Osasin lukea ja laskea kouluun mennessäni. Siitä olikin hyötyä, sillä Kouluhallitus lähetti jostain syystä ensin kevätlukukauden kirjat. Joulun jälkeen saapuivat myös syksyn alkeisopukset. Tavuttamista oli siinä vaiheessa tympeätä opetella.

Muistan luokkaretken Tripoliin. Sinne mentiin kahdesti, koska ensimmäisellä yrityksellä bussi hajosi keskelle hiekkaerämaata. Luonnontieteellisen museon kaksipäinen vasikka odotti meidän seuraavankin retkemme.

Muutama muukin valokuvamainen muisto luokasta, eteisessä olleesta kirjastosta ja opettajastamme Marja Mannisesta on tallentunut kovalevylleni. Skorpionit, lennot Libyan Airlinesillä, parit hiekkamyrskyt, klubitalolla vahdatut Dallasit, Yhdysvaltojen hyökkäys Tripoliin ja Oskarin äidin, Hennan karkaamiset (yleensä alasti, pimeällä) ovat kirkkaina muistojen arkussa.

Kaikesta tuosta on melkein kolmekymmentä vuotta. Mitähän Oskari muistelee ensimmäisestä kouluvuodestaan vuonna 2038?

Reviiri

Osaamme siskoissa Pekka Töpöhäntä -elokuvan ulkoa. Monni kusaisee Pekalle reviirinsä selväksi: "Tiedätkö sinä, mikä on reviiri? Reviiri on yksityisalue. Ja tämä on... minun reviirini." Erikseen leikattuna kommentti ei koskettane, mutta perhekäytössä meillä kuitenkin usein.

Jokunen vuosi sitten eräässä kv-seminaarissa tapasin immeisen, jolla ei ollut henkilökohtaista tilaansa, reviiriään oikeastaan ollenkaan. Aluksi se oli vähän hassua. Mutta kun jo kolmatta iltaa tuo tyyppi puhui poskeeni kokovartalokosketuksella yrittämättä edes uida liiveihini, jouduin huomauttamaan kulttuurien erilaisista käsityksistä siitä, kuinka iholle toista voi täällä pohjoisen maissa tulla. Virisi mielenkiintoinen reviirikeskustelu.

Suomalainen voi tutun ottaa käsivarren mittaisen matkan päähän, ruotsalainen saattaa jopa koskettaa, laittaa käden olalle. Keskeisen Euroopan kansalainen jo paikalle saapuessaan on pusaissut koko seurueen naiset ja kätellyt miehet, kun itä-aasialainen on kulkenut koko matkan kainalossasi kättäsi puristaen.

Reviiriä etsitään myös puheissa; kotimaiseen tapaan tullessa voivotetaan kurjaa säätä ja oloa, onkohan tämä kasvain vai pitäisiköhän minun sittenkin mennä sinne terapiaan, kun se lapsettomuuskin vaivaa. Portugalilainen välttää tiukasti tilannetta, jossa joutuisi puhumaan henkilökohtaisista asioistaan, sää on suosinut, vaikka kuivuutta kyllä kauhistellaan.

Jos minua hirvittävät liian lähelle tulevat ihmiset, saattaa toista hämmentää minun juttuni.

Henkilökohtainen tila, reviiri on tänään taas tapetilla. Minuahan ei jalkapallo kiinnosta muuten kuin visuaalisessa mielessä. Luulen, että saatan kanavakeinotella myös EM-loppuotteluun, koska onhan se kaunista katsella, kun Espanjan poika ottaa joukkuetoverinsa tiukkaan syleilyynsä.

Olen aika tarkka reviiristäni. Ja joka rajani ylittää, ei kovin helpolla siitä selviä. Tämän saivat tuta pari mökkipaikkakuntalaista nuorta, jotka tulivat rajalleni älämölöämään viime kesänä - polliisi oli paikalla jo heti tunnin päästä. Mutta tänään, urheilun hurma saattaa saada minutkin laskemaan aseet rajalla, ja heittäytymään kasaan keskelle kenttää kanssakatsojien keralla.

Mökkielämää

Olen mökillä. Tänään ei ulkona riekkuminen innosta. Lähestyvä ukkoskuuro - kesän ensimmäiseni - on lötkistänyt tupaan. Kamiinassa läikkyy tuli, ja mobiilikaista pitää minut kiinni tässä ajassa.

Laiskottaa. Olin ajatellut grillata.

Illalla yritin löytää vastauksia lammen pintaa tuijottamalla: Millaisella summalla vakuutusyhtiö haluaisi osallistua pakkasen puhkipaneman vesipumpun korjaukseen? Miksi mustikansinisiksi haaveilemistani ovista tulikin violetit? Laajennanko terassin vai rakennanko pergolan? Missähän se siili on? Miksi kaislikossa suhisee? Heittäytyäkö vaiko hautautua? Ottaisinko vielä lasillisen punaviiniä?

Upotin itseni Harlekiini-sarjan unelmiin. Tajuntani räjäytti novelliluonnostelma, jossa kampaaja havaitsi muuttuneesta hiuslaadusta muistinsa menettäneen ja kaksoisolentonsa huijaaman markiisittarentekeleen omaksi itsekseen, ja näin, aluksi vastenhakoinen rakkaus sai kuin saikin täyttymyksensä muutaman, kovin monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi.

Hetken päästä ryhdyn taas hakkaamaan puita ja kantamaan vettä saunalle. Maailman parhaissa löylyissä puhdistuu sielu ja ruumis. Vasta huomenillalla paneudun kaupunki- ja työelämäni kiemuroihin. Ja sekin tapahtuu Lahden jälkeen nelostiellä.

Olen edelleen, puolentoista vuoden mökkeilyn jälkeen sitä mieltä, ettei yksikään sentti, jonka laitan tähän lautakasaan, mene hukkaan. Kaupunkirietasteluiden jälkeen kaltaiseni maalta karannut tarvitsee aika ajoin katumusharjoitteita varten hieman lehmänlannan hajua, kuokkaa ja kettinkiä ja viikatetta. Vaikka tätä omaa sielunhoitolaani ei parhaallakaan tahdolla voi eräkämpäksi nimittää, niin hiljaisuutta se tarjoaa sisäisen rauhan rakennuspalikoiksi riittävästi.

Ja nyt sinne saunan hämärään.

Terveen paperit

Olen saanut virallisesti terveen paperit kaksi päivää sitten. Minulla on siitä kirjallinen todistus.

Työhöntulotarkastus on ollut nelivaiheinen; työterveyshoitaja on kuulustellut elämäntavoistani, olen pissinyt purkkiin ja verta on kupattu, poljin kuntopyörää, vedin pohjat sieltä toisesta päästä vatsalihastestissä ja lääkäri viimeiseksi ropelsi kropan ja kirjoitti terveen paperit, vaikka salaa pompsahtanut painoindeksini ja kuntotestini tulokset eivät moista ensinäkemältä edellyttäisikään.

Vyötärölleni liimautuneita lounasseteleitä on tökitty sen verran usean terapeutin toimesta, että saatan ehkä saada syömishäiriön. Olenkin laatinut projektisuunnitelman viiden kilon elinpainoluovutusta varten, ja kirjoittautunut muutamalle painonpudotussivustolle tsemppiä hakemaan.

Liikkumallahan tämä lähtisi. Harjoitusohjelman laadintaa varten olen observoinut hikoilevia miehiä Halifaxista.

Monena keväänä olen selittänyt itselleni uutta kesägarderobiani kaappikutistumiseen fataalisti yhdistyneellä lämpölaajenemisella. Juuri löytämieni, kymmenen vuoden takaisten risteilykuvien perusteella ilmaston lämpeneminen on aiheuttanut laajoja tuhoja ympäri kehoani.

Sain kuitenkin tiistaiaamuna terveen paperit. Päätin antaa itselleni hetken aikaa tarttua haasteisiin, ja tunsinkin itseni tarmokkaaksi. Puolilta päivin alkoi kuitenkin jo heikottamaan siihen tapaan, että jouduin lähtemään kesken työpäivän kotiin omituista oloani potemaan. Lääkärin kuittaama paperi alkoi rutistua kuumeessa hikoavassa kädessäni. Projektisuunnitelmani kanteen rapsutin uuden otsikon: Rantakuntoon 2013?

Työtön

Tyrkkäsin itseni työttömäksi vuoden vaihteessa. Kahden kuukauden, nyt jo takaisin työelämään päätynyt kokeilu oli mielenkiintoinen prosessi ja tärkeä henkilökohtainen hyvinvointiprojekti. Hakemus päivässä piti pirteänä, ja opintojen tiimoilta tartuin Kortteisen ja Tuomikosken Työtön -raporttiin (1998).

Kortteinen ja Tuomikoski kertovat työttömyyden kokeneiden nöyryytetyksi tulemisen ja häpeän tunteista, jotka ovat suorassa yhteydessä suomalaiseen työn tekemisen kulttuuriin. Protestanttisen työetiikan ytimessä ovat myös olleet konfliktien ainekset kasassa. Laakereillaan ei sovi kenenkään levätä. Työ on keskeistä suomalaisen elämässä, ja sitä laistavat ovat vain järjestelmän hyväksikäyttäjiä ja sen puute aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. Tänään työvoimatoimistot ovat työnvälitystoimistoja ja työtön on aktiivinen työnhakija, jota aktivoidaan aktivointitoimenpiteillä. Työn etsintä on dynaamista toimintaa.

Tunnistin omasta elämästäni sen saman tunnevuoristoradan, jota tutkimuskohteet olivat 90-luvun alussa rullanneet. Heidän tukenaan oli melkein puoli miljoonaa kohtalotoveria, joka tuotti turvaverkkoa ja sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta tasoittaen pudotusta vähemmistökansalaisen rooliin. Omassa projektissani ei samassa tilanteessa olevia ystäviä erityisemmin ollut, mutta työvoimatoimiston hehkeä infotilaisuus osoitti, että mihinkä joukkoon sitä oikein kuuluukaan. Kuten äitini asian näppärästi tiivisti. Vähän esiintymis- ja ohjauskoulutusta virkailijoille, vaatii kansalainen, pliis.

Itse kävin rankimman mentaaliprosessin irtisanoutumisajalla. Kahdeksan vuoden rynkytys järjestömaailmassa ei ollut jättänyt paljoakaan voimavaroja tämän kaltaisten projektien mindmappaamiseen. Mutta kun varsinainen työttömyys alkoi, olo oli varsin vapautunut; vihdoinkin oli aikaa tehdä niitä asioita, mitä työn orjuudessa en ollut ehtinyt tekemään. Vaikka itse olen ollut ’uraihmisiä’, on myönnettävä, että tasapainoinen elämä tarvitsee muunkinlaista yhteisöllistä ankkuroitumista kuin vain rahaan sidotut verkostot. Myös työn alttarille uhraamani ystävät ovat hiljalleen palailleet sosiaaliseen piiriini. Oli mahtavaa heittäytyä elämän vietäväksi, ja pistää elämän peruspilareita paikoilleen.

Loppujen lopuksi sitä on tilivelvollinen vain itselleen (paitsi työttömyysaikana myös työvoimaviranomaisille). Epätyydyttävästä työstä tai työilmapiiristä pääsee eroon, ja tekevälle näyttää aina löytyvän työtä. Mihinkään elämäntapashoppailuun en lähtisi kannustamaan, mutta oman elämän totaalinen ravistelu ja oksasaksien kalistelu työntää taatusti vehreämmälle polulle.