Tuli hetkellisessä mielenhäiriössä luvattua, että lähden Tukholman maratonille kesäkuussa. Luulin muiden jo unohtaneen asian, laiskotti ja paperit Demari-lehden juoksukouluunkin jäivät vyötärönympärysmittaa metsästäessä lähettämättä. Ja en myöskään ole mielestäni vielä siinä iässä, että minun tarvitsisi edes juosta maratonia.
Palattuani joululomilta sähkökalenteriini oli ilmestynyt omituinen juoksu-merkintä loppuvuodeksi tiistaille ja torstaille: joku ei siis ollutkaan unohtanut lupaustani!
Koottiin juoksuryhmä kasaan neuvotteluihin, ja teimme harjoittelusuunnitelman; joku opettelee juoksemaan, toinen liikkumaan, tämä pudottaa painoa ja tuo tähtäilee tosissaan sinne maratonille. Kaivoin sykemittarin, lenkkarit ja virahtaneet verkkarit esiin varaston poimuista.
Viikolta 2 alkaen juoksujoukkueemme on siis startannut työpaikan ovelta lähes joka tiistai ja torstai kello kuusitoista. Sykkeitä tarkkaillaan, keskustelu työpaikalla kahvikupposen äärellä kääntyy väistämättä harjoittelun yksityiskohtiin. Treenataan, vaikka mielessä. Varotaan ylikuntoa, astmaa, penikkatautia ja paleltumia.
Henkilökohtainen, lyhyen matkan tavoitteeni täyttyi sunnuntaina; kuudes lenkki tänä vuonna oli taittunut, joten annoin luvan itselleni hankkia uudet harjoitteluvermeet. Uusinta tekniikkaa ylläni reuhusin sitten eilen ympäri Roihuvuorta, ja huomenna mennään taas! Omaa harjoittelua on ryhmähenkisesti myös sunnuntaisin. Viime lauantainakin vetäisin ihan omaehtoisesti pikkulenkin lähimaastossa.
Minua oli kyllä varoitettu; ystäväni saa migreenin, jos ei pääse säännöllisesti juoksemaan. Vaikka edellisen lenkin maitohapot mötköttävät vielä paksuina möhkäleinä kintuissa ja niveliä kolottaa, niin silti pitäisi päästä ravaamaan tänäänkin. Jos ihan pienen pyrähdyksen vain?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti