Toukokuussa 2011 päätin. Laulutunneille on päästävä. Ilmoittauduin heti musiikkiopistoon hakijaksi. Hakemukseni keräsi pölyä eiliseen saakka, ja tämä veteraaniopiskelija otettiinkin sisään varasijalta. Mahtavaa! Maanantaina aloitetaan!
***
Laulamisessa on merkillistä voimaa. Siitä tulee fyysisestikin aivan helvetin hyvä olo. Joskus myös pää kipeäksi, mutta se onkin aivan eri juttu. Vajaat kymmenen vuotta sitten harhauduin pariin kuoroproggikseen, epähuomiossa, kiljumaan täysin palkein äänirekisterini ylärajoille. Euforiahan siitä seurasi. Daamien touhu alkoi käydä vahvasti ylikierroksilla jo heti alkumeterillään - treenien aluksi nautittu pannullinen kahvia per nuppi auttoi kylläkin asiaa.
Siitä huolimatta, epätieteellisesti todistettu empiriani ei voi olla väärässä: useimmat tuntemani ammattilaulajat ovat hyväntuulisia, elämänmyönteisiä immeisiä, elävät täysillä.
Uskon, että laulu parantaa, hoivaa. Toivottavasti myös tukee, ei tässä pohjalla olla. Terapoikin, ei unohdeta itkijänaisia. Konttorissa kyyristelyä on nyt riittävästi harjoitettu. Oma ryhtini oikeni parin nikaman verran ja ilma alkoi virrata kiduksiini heti laulutuntien varmistuttua.
***
Ehkäpä tämä harrastus tarttuu lihaksiin paremmin kuin aiemmin kariutunut riippuvuussuhteeni erääseen jumppasaliin. Tässä mitään keikkamuusikon uraa suunnitella, tarkoituksenani on nakertaa oma viipaleeni tästä endorfiinikakusta.
