Siskonpoika Oskari aloitti koulutiensä tänään. Olemme sitä siskoissa liikuttuneina itkeä tyrskineet keväästä asti. Suvun ensimmäisen lapsuuden loppumisesta toipumista ei mitenkään helpottanut sähköisesti saapunut valokuva, jossa Osse virnisti jännittyneenä pulpetissaan.Poika itse on oikeasti innosta pinkeänä. Jouluna opettelemaamme neliöjuurta hän joutunee pettymyksekseen odottelemaan matikankirjan sivuilta vielä tovin. Mumman kanssa kokoamansa kasviston hän saattaa joutua kokoamaan toiseen kertaan, mutta viihdyttänee tovereitaan opettamalla kasvien latinankielisiä nimiä.
Yritin muistella omaa, ensimmäistä koulupäivääni. Sumun peitossa. Ensimmäinen kouluvuosi oli kylläkin ikimuistoinen.
Olin juuri täyttänyt kuusi ja matkustanut tuhansia kilometrejä Beni Walidiin, Libyaan, missä isä oli rakentamassa jotain koulua tai ydinasetehdasta, mitä lie. Saharan laidalla toimi työmaaparakissa 7 oppilaan suomalainen koulu.
Olin ainoa ekaluokkalainen. Koulumatkaa oli 20 metriä. Asuimme naapuriparakissa. Kävin syömässä ruokatunnilla kotona kuten muutkin koulukaverini.
Osasin lukea ja laskea kouluun mennessäni. Siitä olikin hyötyä, sillä Kouluhallitus lähetti jostain syystä ensin kevätlukukauden kirjat. Joulun jälkeen saapuivat myös syksyn alkeisopukset. Tavuttamista oli siinä vaiheessa tympeätä opetella.
Muistan luokkaretken Tripoliin. Sinne mentiin kahdesti, koska ensimmäisellä yrityksellä bussi hajosi keskelle hiekkaerämaata. Luonnontieteellisen museon kaksipäinen vasikka odotti meidän seuraavankin retkemme.
Muutama muukin valokuvamainen muisto luokasta, eteisessä olleesta kirjastosta ja opettajastamme Marja Mannisesta on tallentunut kovalevylleni. Skorpionit, lennot Libyan Airlinesillä, parit hiekkamyrskyt, klubitalolla vahdatut Dallasit, Yhdysvaltojen hyökkäys Tripoliin ja Oskarin äidin, Hennan karkaamiset (yleensä alasti, pimeällä) ovat kirkkaina muistojen arkussa.
Kaikesta tuosta on melkein kolmekymmentä vuotta. Mitähän Oskari muistelee ensimmäisestä kouluvuodestaan vuonna 2038?
