Järki ei päätä pakota

Työkaveri sanaili jokunen päivä sitten, kuinka päänsärystä pitäisi olla ihan tyytyväinen; järki ei nääs päätä pakota.

Järki olisi voinut kolkutella muodossa tai toisessa pari kuukautta takaperin, kun ilmoittauduin kahdelle, yhtäaikaiselle verkkokurssille harrastemuotoisissa opinnoissani. Olen tällä viikolla lopettelemassa noita molempia kursseja. Lisäksi valmistaudun, juuri nyt, perjantaina alkaviin lontoonkielisiin opintoihin aina yllättäviä ennakkotehtäviä raapustaen. Sokerina pohjalla on vuoden päivät työelämääni täyttäneen PAMin ohjelmatyön finalisoiti edustajiston järjestäytymiskokouksessa - ja sekin tapahtuu tällä viikolla.

Vuosi sitten, raastaessani itseni ohjelman kirjoitusryhmään kitisin, että minun on päästävä kirjoittamaan tai pääni hajoaa. Nyt pää hajoaa ylenmääräisestä kirjoittamisesta.

Onneksi tähän masentavaan vuodenaikaan kärsin unettomuudesta. Jää aikaa kirjoittamiselle.

Keikkaa pukkaa

Daamit kokoontuivat tänään meillä. Kävimme syvällisen keskustelun daamiuden syvimmästä olemuksesta; olemmeko esiintyvä lauluryhmä vai yhdessä viihtyvä, laulava ryhmä. Loppupäätelmiä emme vielä varsinaisesti ryhtyneet tekemään, mutta ilmaisin vastaanhangoittelevan asenneongelmani esiintymisiä kohtaan. Kymmenen intensiivisen musiikkiopintovuoden aikana sai keikkakokemuskartastonsa ihan riittävän täyteen.

Osasyyllisenä keikkajarrutteluuni on kuvassa keimaileva Sivuluisu-yhtye. Kymmenet keikat tällä porukalla opettivat, kuinka hankalaa voi olla kahdeksan ihmisen saaminen samaan paikkaan tiettyyn aikaan; on odotettu avaimenhaltijaa tuntisotalla lukittujen ovien takana, soitettu poliisille, etsitty sairaaloista ja itketty (tosin aiheettomasti) ikuisesti kadonneita yhtyeen jäseniä rappukäytävässä.

Joukkueen jäsenten ikä kiivaimpaan keikka-aikaan oli keskimäärin 17. Soitimme kansanmusiikkia, sen uuden nousun kynnyksellä yhdeksänkymmentäluvun alussa, joten keikkaa pukkasi hyvän nosteen vuoksi kerran tai kaksi viikossa. Tuopilla oli auto (ja ainoana ajokortti), mutta siihen ei mahtunut kuin kaksi kitaraa, tyttöystävä ja Tate. Harmooni ja kontrabasso, viulut, huilut ynnä muut instrumentit kulkivat siis muun yhtyeen mukana julkisissa liikennevälineissä. Voin nyt kokemuksesta kertoa, että kontrabasso ei mahdu matkustamon puolelle vanhemmanmallisissa junan vaunuissa ja että aamuseitsemältä nautittu kuohuviini paikallisradion 5-vuotisjuhlissa voi kostautua myöhemmin päivällä saksan tunnilla.

Mäntsälän kiroukseksi nimitettyyn epäonnisykermämme kiertueidemme tiimoilta liittyi alunperin ulkomainen kansanmusiikkiyhtye, liian paljon alkoholia ikäämme nähden sekä joukko äkäisiä vanhempia. Myöhemmin Mäntsälän kirous iski taas, juuri ennen uramme siihenastista huippua; pari soitinta hajosi ennen uuden ohjelmatoimistomme järjestämää kuuden Helsinki-päiväkeikan ryvästä, kaksi ihmistä eksyi matkalla majoituspaikkoihinsa pahasti ja Tuopin Saab hyytyi lopullisesti huoltoaseman pihaan.

Pieksämäen Poleenissa ohjeistettiin basistia olemaan oksentamatta lavalle keikan aikana, Rääkkylän Kihauksessa Sari Kaasinen paheksui syvästi rytmisoittimena käyttämäämme kaljakoria, Veret tuli mun silmiini -kappale tuo edelleen vedet minun silmiini, tekemäämme singleä (ehtaa vinyyliä!) olisi vielä jokunen kappale myymättä.

Pidämme edelleen tiiviisti yhteyttä - kokemuksemme hitsasi meidät yhteen, perheeksi. Viimeistään helmikuussa kaivamme taas Luisu-arkistomme kaapeistamme, ja kokoonnumme muistelemaan kommelluksiamme.

---

Tässä muistelun lomassa huomaan taas ajattelevani, että eihän se keikka tai pari Daamien kanssa mitään haittaisi... Mutta äkkiä yksi keikka on johtanut toiseen, kolmanteen, deterministisen porttiteorian viitoittamalla tiellä. Kokemukseni sivuluisulaisena ei tappanut (meistä ketään, vaikka pari kertaa niin luulimmekin), mutta kehottaisi pitämään äänihuulet erossa ylenpalttisen ryhmäsäätämisen areenoilta. Aika näyttää, pysynkö kuivilla.