Sokea Piste

Ilon kautta!

2012-01-17T14:10:00.000+02:00

Olen tässä aiemminkin turinoinnut lauluharrasteista ja niihin sitoutumisesta. Viimeisen vuoden aikana olen ottanut tuntumaa säännölliseen musiikin harrastamiseen kummipojan muskariretkien varjolla.

Toukokuussa 2011 päätin. Laulutunneille on päästävä. Ilmoittauduin heti musiikkiopistoon hakijaksi. Hakemukseni keräsi pölyä eiliseen saakka, ja tämä veteraaniopiskelija otettiinkin sisään varasijalta. Mahtavaa! Maanantaina aloitetaan!

***

Laulamisessa on merkillistä voimaa. Siitä tulee fyysisestikin aivan helvetin hyvä olo. Joskus myös pää kipeäksi, mutta se onkin aivan eri juttu. Vajaat kymmenen vuotta sitten harhauduin pariin kuoroproggikseen, epähuomiossa, kiljumaan täysin palkein äänirekisterini ylärajoille. Euforiahan siitä seurasi. Daamien touhu alkoi käydä vahvasti ylikierroksilla jo heti alkumeterillään - treenien aluksi nautittu pannullinen kahvia per nuppi auttoi kylläkin asiaa.

Siitä huolimatta, epätieteellisesti todistettu empiriani ei voi olla väärässä: useimmat tuntemani ammattilaulajat ovat hyväntuulisia, elämänmyönteisiä immeisiä, elävät täysillä.

Uskon, että laulu parantaa, hoivaa. Toivottavasti myös tukee, ei tässä pohjalla olla. Terapoikin, ei unohdeta itkijänaisia. Konttorissa kyyristelyä on nyt riittävästi harjoitettu. Oma ryhtini oikeni parin nikaman verran ja ilma alkoi virrata kiduksiini heti laulutuntien varmistuttua.

***

Ehkäpä tämä harrastus tarttuu lihaksiin paremmin kuin aiemmin kariutunut riippuvuussuhteeni erääseen jumppasaliin. Tässä mitään keikkamuusikon uraa suunnitella, tarkoituksenani on nakertaa oma viipaleeni tästä endorfiinikakusta.

Löysin itsestäni anti-suffragetin

2010-05-27T16:12:00.004+03:00

Yritän irtautua työpaikaltani, mutta minut pitää koneen ääressä kiihkeämmin virtaava nettiyhteys kuin kotioloissa. SDP:n puoluekokouksen nettitelevisio rullaa silmieni eteen kokouksen kuumat tunnelmat.

Asialistan juoksun lomassa tervehtivät myös kansainväliset vieraat. Verrattain eteläisemmän Euroopan edustajat jaksavat vuodesta toiseen ylistää sitä, kuinka paljon kokousedustajien joukossa on naisia.

Minusta moinen kommentointi on vanhanaikaista ja latistavaa. Mielestäni naisten aseman erityinen korostaminen tilanteissa ja paikoissa, joissa tasa-arvo on itseisarvo eikä erikoisoikeus, kertoo enemmän aliarvioivasta asenteesta kuin tasa-arvon toteutumisen erityislaatuisuudesta.

Tartun reippaasti akkuporakoneeseeni. Käytän autoni huolloissa, tankkaan itse. Laitan itse laminaattini lattiaan, jos niin haluan. Olen viime aikoina kohdannut asioita, jolloin perinteiset ydinperhekäsitykset on romutettu ja turvalliset roolit vaihdettu toisiin. Luontevasti, sujuvasti, korostamatta. Kohtasin yrittäjän, joka ei pysty siirtymään ansaitulle eläkkeelle, koska ei saa suoritettu sukupolvenvaihdosta. Jatkajaksi olisi tarjolla nainen, mutta: "Ei ole tämä naisten työtä". Minua nauratti tuollainen asenne. Jos minua kohdellaan Naisena, raivostun. Myönnän, että voivathan yllämainitut kokoustervehtijät välittää myös viestiä siitä, että jossain on toisin. Vierailin jokunen vuosi sitten täysin erilaisen kulttuurin kodissa, jossa ulkomaalaisena minua kohdeltiin kuten miestä. Tai jotakin siitä puolivälistä. En kyllä pitänyt siitäkään. Enivei.

Ehkä olen liian kauan ollut työssä naisvaltaisilla aloilla. Uskon ja koen, että kaikki on minulle, meille, mahdollista sukupuolesta riippumatta. Suffragetti oli pilkkanimitys tasa-arvoa ajaville naisille. Minusta demokratiassa tärkeintä on oikeus tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti ilman sukupuolikorostuksia.

Voidaanko sopia?

2009-09-22T21:49:00.002+03:00

Paljon on vettä virrannut Vantaassa edellisestä postauksesta, mutta omapa on blogini.

***

Että minua riepovat mumisevat ihmiset! Olen jostain syystä joutunut sellaisten kanssa tekemisiin viime aikoina.

Näitä mumisevia setiä on osunut kohdalleni liiemman kanssa. Ehkä heidän tarkoituksensa on olla ystävällisiä, ja hälynkin takaa yrittävät tervehtiä ja kysellä kuulumisia. Tai mistä minä tiedän, kysyvätkö kelloa vai kantaani Itä-Karjalan kansojen tilaan. Herrat, en kuule teitä! Puhukaa! Käyttäkää ääntänne!

Äänen käyttö on vallan käyttöä, enkä tällä tarkoita mukavasti vellovaa keskustelua viimeisimmistä vaaleista tai niiden rahoituksista, saati ostetuista äänistä. Muskariopettajaopinnoissani minulle opetettiin, että helpoin tapa saada meuhkaava lapsilauma haltuunsa, on kuiskata porukalle. Toimii, muuten. Ohimennen mumistut kommentit (tai kysymykset. En tiedä, en kuullut) silottavat hölmistyneen ilmeen naamalleni, kun yritän pinnistellä viestin koppaamisessa.

Äänenkäytön voi viedä kyllä äärimmilleenkin. Työtoverinani on työväen harrasteteattereiden puhekoulutuksen kolunnut rouva, jonka kuiskaus kantaa edelleen takariviin saakka. Tai tätä nykyä konttorin peränurkkaan saakka, jossa työhuoneeni hautakammion kylmyydessä yritän kuulla puhelimessa mutisevan jäsenparan ongelman esittelyä, mutta sen sijaan kuulen työtoverini kuiskivan salaisuuksiaan. Juu ei näinkään.

Olen ollut ihan kiltisti, eikä minua tarvitse saada aisoihin kuiskuttelemalla. Niin. Että voidaanko sopia, että käytetään sitä ääntä kohtuudella ja ar-ti-ku-loi-daan selkeästi?

Jumppapaarman puremat

2008-09-01T22:04:00.009+03:00

Toukokuussa uhoamani rantakuntoprojekti on ottanut aimo harppauksen eteenpäin: olen ottanut erään kuntoklubin kahden vuoden määräaikaiseen työsuhteeseen ilman koeaikaa.

Töitä onkin tehty nyt kolmatta viikkoa, ja hartiavoimia alkaa karttumaan. Minulla on tuunattu saliohjelma, ja jumppakartastoon olen ehtinyt tutustua jo varsin laajasti. Peruspainijapuuppaneitouden menetin tänään kyykkyvenytyksessä lukuisten uusien jumppakavereiden tätä todistaessa. Tulevana keskiviikkona pelotetaan viimeinen mörkö pois: istun spinning-pyörän selkään, ja toivon kovasti pääseväni kotiin omin avuin.

***

Klubin valinta oli mielenkiintoinen prosessi. Lopullisen valintani tein asiakaspalvelun ja interiöörin esteettisyyden perusteella. Paikka on melkoisen uusi, eikä siellä haise vuosikymmeninen hiki. Vielä.

Erilaisia jäsenyysvaihtoehtojakin oli tarjolla. Vielä en ollut valmis Platinum-jäsenyyteen, mikä rajattoman allas- ja jumppakäytön lisäksi oikeuttaisi hotellitasoiseen aamiaiseen joka arkiaamu. Omalla kohdallani päädyin ihan pelkkään perusjäsenyyteen.

Terveysvinkeissään uusi elämänkeskukseni kehottaa nauttimaan terveellisen ravinnon lisäksi pehmeästä hieronnasta ja hyvästä seksistä. Millähän jäsenyysvaihtoehdolla sitä tuota jälkimmäistä on oikein tarjolla?

***

Minulla on teräksinen ja energinen olo huolimatta siitä, että lihakseni ovat enemmänkin maitohappojen koossapitämää väkevää massaa. Tunnen itseni hyväksi, aikaansaavaksi. Endorfiinit ovat koukuttava juttu.

Liikuttavia hetkiä

2008-08-11T19:21:00.006+03:00

Siskonpoika Oskari aloitti koulutiensä tänään. Olemme sitä siskoissa liikuttuneina itkeä tyrskineet keväästä asti. Suvun ensimmäisen lapsuuden loppumisesta toipumista ei mitenkään helpottanut sähköisesti saapunut valokuva, jossa Osse virnisti jännittyneenä pulpetissaan.

Poika itse on oikeasti innosta pinkeänä. Jouluna opettelemaamme neliöjuurta hän joutunee pettymyksekseen odottelemaan matikankirjan sivuilta vielä tovin. Mumman kanssa kokoamansa kasviston hän saattaa joutua kokoamaan toiseen kertaan, mutta viihdyttänee tovereitaan opettamalla kasvien latinankielisiä nimiä.

Yritin muistella omaa, ensimmäistä koulupäivääni. Sumun peitossa. Ensimmäinen kouluvuosi oli kylläkin ikimuistoinen.

Olin juuri täyttänyt kuusi ja matkustanut tuhansia kilometrejä Beni Walidiin, Libyaan, missä isä oli rakentamassa jotain koulua tai ydinasetehdasta, mitä lie. Saharan laidalla toimi työmaaparakissa 7 oppilaan suomalainen koulu.

Olin ainoa ekaluokkalainen. Koulumatkaa oli 20 metriä. Asuimme naapuriparakissa. Kävin syömässä ruokatunnilla kotona kuten muutkin koulukaverini.

Osasin lukea ja laskea kouluun mennessäni. Siitä olikin hyötyä, sillä Kouluhallitus lähetti jostain syystä ensin kevätlukukauden kirjat. Joulun jälkeen saapuivat myös syksyn alkeisopukset. Tavuttamista oli siinä vaiheessa tympeätä opetella.

Muistan luokkaretken Tripoliin. Sinne mentiin kahdesti, koska ensimmäisellä yrityksellä bussi hajosi keskelle hiekkaerämaata. Luonnontieteellisen museon kaksipäinen vasikka odotti meidän seuraavankin retkemme.

Muutama muukin valokuvamainen muisto luokasta, eteisessä olleesta kirjastosta ja opettajastamme Marja Mannisesta on tallentunut kovalevylleni. Skorpionit, lennot Libyan Airlinesillä, parit hiekkamyrskyt, klubitalolla vahdatut Dallasit, Yhdysvaltojen hyökkäys Tripoliin ja Oskarin äidin, Hennan karkaamiset (yleensä alasti, pimeällä) ovat kirkkaina muistojen arkussa.

Kaikesta tuosta on melkein kolmekymmentä vuotta. Mitähän Oskari muistelee ensimmäisestä kouluvuodestaan vuonna 2038?

Reviiri

2008-06-27T10:14:00.002+03:00

Osaamme siskoissa Pekka Töpöhäntä -elokuvan ulkoa. Monni kusaisee Pekalle reviirinsä selväksi: "Tiedätkö sinä, mikä on reviiri? Reviiri on yksityisalue. Ja tämä on... minun reviirini." Erikseen leikattuna kommentti ei koskettane, mutta perhekäytössä meillä kuitenkin usein.

Jokunen vuosi sitten eräässä kv-seminaarissa tapasin immeisen, jolla ei ollut henkilökohtaista tilaansa, reviiriään oikeastaan ollenkaan. Aluksi se oli vähän hassua. Mutta kun jo kolmatta iltaa tuo tyyppi puhui poskeeni kokovartalokosketuksella yrittämättä edes uida liiveihini, jouduin huomauttamaan kulttuurien erilaisista käsityksistä siitä, kuinka iholle toista voi täällä pohjoisen maissa tulla. Virisi mielenkiintoinen reviirikeskustelu.

Suomalainen voi tutun ottaa käsivarren mittaisen matkan päähän, ruotsalainen saattaa jopa koskettaa, laittaa käden olalle. Keskeisen Euroopan kansalainen jo paikalle saapuessaan on pusaissut koko seurueen naiset ja kätellyt miehet, kun itä-aasialainen on kulkenut koko matkan kainalossasi kättäsi puristaen.

Reviiriä etsitään myös puheissa; kotimaiseen tapaan tullessa voivotetaan kurjaa säätä ja oloa, onkohan tämä kasvain vai pitäisiköhän minun sittenkin mennä sinne terapiaan, kun se lapsettomuuskin vaivaa. Portugalilainen välttää tiukasti tilannetta, jossa joutuisi puhumaan henkilökohtaisista asioistaan, sää on suosinut, vaikka kuivuutta kyllä kauhistellaan.

Jos minua hirvittävät liian lähelle tulevat ihmiset, saattaa toista hämmentää minun juttuni.

Henkilökohtainen tila, reviiri on tänään taas tapetilla. Minuahan ei jalkapallo kiinnosta muuten kuin visuaalisessa mielessä. Luulen, että saatan kanavakeinotella myös EM-loppuotteluun, koska onhan se kaunista katsella, kun Espanjan poika ottaa joukkuetoverinsa tiukkaan syleilyynsä.

Olen aika tarkka reviiristäni. Ja joka rajani ylittää, ei kovin helpolla siitä selviä. Tämän saivat tuta pari mökkipaikkakuntalaista nuorta, jotka tulivat rajalleni älämölöämään viime kesänä - polliisi oli paikalla jo heti tunnin päästä. Mutta tänään, urheilun hurma saattaa saada minutkin laskemaan aseet rajalla, ja heittäytymään kasaan keskelle kenttää kanssakatsojien keralla.

Mökkielämää

2008-06-01T15:24:00.002+03:00

Olen mökillä. Tänään ei ulkona riekkuminen innosta. Lähestyvä ukkoskuuro - kesän ensimmäiseni - on lötkistänyt tupaan. Kamiinassa läikkyy tuli, ja mobiilikaista pitää minut kiinni tässä ajassa.

Laiskottaa. Olin ajatellut grillata.

Illalla yritin löytää vastauksia lammen pintaa tuijottamalla: Millaisella summalla vakuutusyhtiö haluaisi osallistua pakkasen puhkipaneman vesipumpun korjaukseen? Miksi mustikansinisiksi haaveilemistani ovista tulikin violetit? Laajennanko terassin vai rakennanko pergolan? Missähän se siili on? Miksi kaislikossa suhisee? Heittäytyäkö vaiko hautautua? Ottaisinko vielä lasillisen punaviiniä?

Upotin itseni Harlekiini-sarjan unelmiin. Tajuntani räjäytti novelliluonnostelma, jossa kampaaja havaitsi muuttuneesta hiuslaadusta muistinsa menettäneen ja kaksoisolentonsa huijaaman markiisittarentekeleen omaksi itsekseen, ja näin, aluksi vastenhakoinen rakkaus sai kuin saikin täyttymyksensä muutaman, kovin monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi.

Hetken päästä ryhdyn taas hakkaamaan puita ja kantamaan vettä saunalle. Maailman parhaissa löylyissä puhdistuu sielu ja ruumis. Vasta huomenillalla paneudun kaupunki- ja työelämäni kiemuroihin. Ja sekin tapahtuu Lahden jälkeen nelostiellä.

Olen edelleen, puolentoista vuoden mökkeilyn jälkeen sitä mieltä, ettei yksikään sentti, jonka laitan tähän lautakasaan, mene hukkaan. Kaupunkirietasteluiden jälkeen kaltaiseni maalta karannut tarvitsee aika ajoin katumusharjoitteita varten hieman lehmänlannan hajua, kuokkaa ja kettinkiä ja viikatetta. Vaikka tätä omaa sielunhoitolaani ei parhaallakaan tahdolla voi eräkämpäksi nimittää, niin hiljaisuutta se tarjoaa sisäisen rauhan rakennuspalikoiksi riittävästi.

Ja nyt sinne saunan hämärään.

Terveen paperit

2008-05-15T22:58:00.002+03:00

Olen saanut virallisesti terveen paperit kaksi päivää sitten. Minulla on siitä kirjallinen todistus.

Työhöntulotarkastus on ollut nelivaiheinen; työterveyshoitaja on kuulustellut elämäntavoistani, olen pissinyt purkkiin ja verta on kupattu, poljin kuntopyörää, vedin pohjat sieltä toisesta päästä vatsalihastestissä ja lääkäri viimeiseksi ropelsi kropan ja kirjoitti terveen paperit, vaikka salaa pompsahtanut painoindeksini ja kuntotestini tulokset eivät moista ensinäkemältä edellyttäisikään.

Vyötärölleni liimautuneita lounasseteleitä on tökitty sen verran usean terapeutin toimesta, että saatan ehkä saada syömishäiriön. Olenkin laatinut projektisuunnitelman viiden kilon elinpainoluovutusta varten, ja kirjoittautunut muutamalle painonpudotussivustolle tsemppiä hakemaan.

Liikkumallahan tämä lähtisi. Harjoitusohjelman laadintaa varten olen observoinut hikoilevia miehiä Halifaxista.

Monena keväänä olen selittänyt itselleni uutta kesägarderobiani kaappikutistumiseen fataalisti yhdistyneellä lämpölaajenemisella. Juuri löytämieni, kymmenen vuoden takaisten risteilykuvien perusteella ilmaston lämpeneminen on aiheuttanut laajoja tuhoja ympäri kehoani.

Sain kuitenkin tiistaiaamuna terveen paperit. Päätin antaa itselleni hetken aikaa tarttua haasteisiin, ja tunsinkin itseni tarmokkaaksi. Puolilta päivin alkoi kuitenkin jo heikottamaan siihen tapaan, että jouduin lähtemään kesken työpäivän kotiin omituista oloani potemaan. Lääkärin kuittaama paperi alkoi rutistua kuumeessa hikoavassa kädessäni. Projektisuunnitelmani kanteen rapsutin uuden otsikon: Rantakuntoon 2013?

Työtön

2008-04-11T10:08:00.010+03:00

Tyrkkäsin itseni työttömäksi vuoden vaihteessa. Kahden kuukauden, nyt jo takaisin työelämään päätynyt kokeilu oli mielenkiintoinen prosessi ja tärkeä henkilökohtainen hyvinvointiprojekti. Hakemus päivässä piti pirteänä, ja opintojen tiimoilta tartuin Kortteisen ja Tuomikosken Työtön -raporttiin (1998).

Kortteinen ja Tuomikoski kertovat työttömyyden kokeneiden nöyryytetyksi tulemisen ja häpeän tunteista, jotka ovat suorassa yhteydessä suomalaiseen työn tekemisen kulttuuriin. Protestanttisen työetiikan ytimessä ovat myös olleet konfliktien ainekset kasassa. Laakereillaan ei sovi kenenkään levätä. Työ on keskeistä suomalaisen elämässä, ja sitä laistavat ovat vain järjestelmän hyväksikäyttäjiä ja sen puute aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. Tänään työvoimatoimistot ovat työnvälitystoimistoja ja työtön on aktiivinen työnhakija, jota aktivoidaan aktivointitoimenpiteillä. Työn etsintä on dynaamista toimintaa.

Tunnistin omasta elämästäni sen saman tunnevuoristoradan, jota tutkimuskohteet olivat 90-luvun alussa rullanneet. Heidän tukenaan oli melkein puoli miljoonaa kohtalotoveria, joka tuotti turvaverkkoa ja sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta tasoittaen pudotusta vähemmistökansalaisen rooliin. Omassa projektissani ei samassa tilanteessa olevia ystäviä erityisemmin ollut, mutta työvoimatoimiston hehkeä infotilaisuus osoitti, että mihinkä joukkoon sitä oikein kuuluukaan. Kuten äitini asian näppärästi tiivisti. Vähän esiintymis- ja ohjauskoulutusta virkailijoille, vaatii kansalainen, pliis.

Itse kävin rankimman mentaaliprosessin irtisanoutumisajalla. Kahdeksan vuoden rynkytys järjestömaailmassa ei ollut jättänyt paljoakaan voimavaroja tämän kaltaisten projektien mindmappaamiseen. Mutta kun varsinainen työttömyys alkoi, olo oli varsin vapautunut; vihdoinkin oli aikaa tehdä niitä asioita, mitä työn orjuudessa en ollut ehtinyt tekemään. Vaikka itse olen ollut ’uraihmisiä’, on myönnettävä, että tasapainoinen elämä tarvitsee muunkinlaista yhteisöllistä ankkuroitumista kuin vain rahaan sidotut verkostot. Myös työn alttarille uhraamani ystävät ovat hiljalleen palailleet sosiaaliseen piiriini. Oli mahtavaa heittäytyä elämän vietäväksi, ja pistää elämän peruspilareita paikoilleen.

Loppujen lopuksi sitä on tilivelvollinen vain itselleen (paitsi työttömyysaikana myös työvoimaviranomaisille). Epätyydyttävästä työstä tai työilmapiiristä pääsee eroon, ja tekevälle näyttää aina löytyvän työtä. Mihinkään elämäntapashoppailuun en lähtisi kannustamaan, mutta oman elämän totaalinen ravistelu ja oksasaksien kalistelu työntää taatusti vehreämmälle polulle.

Passé

2007-11-19T14:04:00.000+02:00

Kovin on rauhalliseksi heittäytynyt tämä blogi-maailma. Hakaniemen torin ympäristö on tainnut viimeaikoina muovailla enimmäkseen naamastoprofiilejaan, ystävät heittelevät toisiaan vessapapereilla ja lampailla, järsivät tai taistelevat keskenään ja tärkeimmät kuulumiset tarkistetaan statuksen updeittauksesta.

Onko blogi jo passé? Parista muustakin asiasta on tulossa mennyttä aikamuotoa omassa osoitteessani.

Muutettuani Sunny Bayhin löysin useita laatikoita, joihin oli koteloitunut viime vuosituhannen kesien mekkoja - niin ysäreitä, että mahtaako edes Punaiselle Ristille kelvata. Säästin kuitenkin, saatan ehkä laihtua ensi kesäksi.

Parilta marttahenkiseltä toimintahetkeltä on pakastimeen säilöytynyt marjoja. Paljonkohan mustikka menettää ravintoarvojaan kahdessa vuodessa? Mutta se oli kuitenkin huono marjavuosi, joten vuosikertana niin arvokkaita, että tohtiiko noita menemäänkään heittää.

Kissanpäivät koposihteerinä ovat luetut. Olo on kuin kastraattilaulajalla, jolle sittenkin tuli äänenmurros. Paniikinomaisesti olen harkinnut jopa kiinteistönvälittäjän uraa.

Työelämän tuulilasi on ollut viime vuosina sen verran huurussa, että sulatettuani silmänreiät huomasin ihmelapsuuden, nuoruuden ja terveyden menneen. Elämän tempoiluissa minua lohduttaa Eeron, 4 vee, ratkaisuehdotus tuulen taltuttamiseksi:

Aamulla väsytti, kun piti lähteä tarhaan. Haluaisin jäädä jo eläkkeelle.

Up 'n down

2007-10-18T23:15:00.000+03:00

Vähän masentaa, kun en päässytkään lakkotantereille. Olin jo rasvannut aseeni ja lietsonut itseni työtaisteluhurmioon, mutta niin vain taipui taipumaton luokille ja suurimmat sopimukset syntyivät.

Prosessia on ollut mielenkiintoista seurata kosketusetäisyydeltä; väsyneitä neuvottelijoita, pattitilanteiden laukeamisia sekä pettymysten ja voitonriemun vuoristorataa.

Liittokierros on tehnyt terää sukupolvenvaihdoksessa kiemurtelevalle ammattiyhdistysliikkeelle. On ollut mahtavaa todeta, että nyt luottohenkilöiksi nousevat pullamössö-ikätoverini ovat ottaneet työtaisteluaseet totisesti kouraansa ja ... kyllä, takoneet ne auroiksi; isolla osalla ulosmarssijoista ei ole ollut aiempaa kokemusta näistä tositoimista, mutta välineitä vauhdittamiseksi on käytetty kuitenkin taitavasti. Siivoojat näyttivät tietä ja varastomiehet pistivät viimeisen niitin nippuun.

Vaikka saankin jättää eturintamassa taistelemisen myöhempiin pyhiin, niin parempi kuitenkin näin. Kunhan Ylitalo paketoi vielä muutamat (kymmenet?) erityisalojen sopimukset siististi pakettiin, niin kelepaa minunkin pullistella tämmöisessä joukossa töiden tekemisellä.

Tes-tie takkuaa

2007-09-28T13:15:00.000+03:00

Kuten näppäräsormisimmat ovat ehtineetkin jo huomata, tes-tarina on mielenkiintoisimmillaan. Vietin juuri muutaman päivän Kuopijossa tuoreiden luottamusmiesten kanssa, ja taiston henki suorastaan leimusi. Liittokierros on tehnyt hyvää ainakin palvelualojen ammattilaisten yhteishengelle.

***

Henkilökohtainen työehtotaistoni kelttien kanssa on päättymässä molempien osapuolien tappioksi; palkasta emme ole päässeet yksimielisyyteen, koska en ole valmis myymään vapaa-aikaani polkuhintaan. Projekti jääköön kypsymään, ja FDA:n toimijat keksimään keskenään vaihtoehtoja prosessin onnistuneeksi läpiviemiseksi.

Kolmen kuukauden vääntö on väsyttänyt meikäläisen bönärin partaalle. Näin ollen, siitä syystä ja huolimatta, olen viheltänyt neuvonpitopelin poikki, vahvistanut asuntovaraukseni Aurinkolahdesta ja ryhtynyt varustautumaan pitkää ja kylmää Suomen talvea varten.

***

Sori Hartsa ja Hämis (+ muut UK:n matkaa suunnitelleet), älkää peruko niitä lentojanne, mutta saatte nyt pärjätä ihan keskenänne Londoksessa :)

London calling

2007-09-20T12:48:00.000+03:00

Hieman salaisuuksien verhoa raottaakseni ajattelin tässä kertoilla, että olen saanut miälenkiintoisen työtarjouksen Lontoosta.

Kävin alkuviikosta paikan päällä kuulusteltavana. Ensimmäinen haastattelu meni puolin ja toisin pipariksi; äärimmäisen hankalaa lähteä selittämään täysin tuikituntemattomille tyypeille omasta, kotimaisesta työhistoriasta tai taustasi vieraalla kielellä, jos osasivat siitä kysyäkään. Mokomat meemit!

Päätimme ottaa toisen kierroksen aiheen tiimoilta, kun kerran olivat sinne asti minut raahuuttaneet, ja se sujuikin loistavasti. Haastattelijani olivat ilahtuneita innokkuudestani ja tarjosivat 2,5 vuoden pestiä projektipäällikkönä UnionLearniin liittyvässä koulutusprosessissa jo marraskuun alusta. Great!

Olen saanut työehtoni tarkasteltavaksi, ja pöntöt tarjoavat ihan liian vähän rahaa. Kun nykyinen työnantajani käy taistoa parempien työehtojen puolesta, niin käyn tätä henkilökohtaista TES-taistoani ihan omin voimin.

Kävi tässä prosessissani loppujen lopuksi miten tahansa, on meikäläisen itsetunto kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että pistäkäähän aurinkolasit päähän ja väistäkäähän vähän, jos satun tulemaan vastaan Helsingin tai Lontoon kujilla.

The Princess of Sweden

2007-08-29T20:30:00.000+03:00

Terveisiä läkähdyttävän kuumasta Bosniasta! Olen päässyt jälleen sivistyksen pariin Sarajevoon erinäisten koettelemusten jälkeen. Taksi palauttaa minut ja kouluttajakollegani huomenna hämmentävien pyramidien Visokoon, mutta siinä hotellissa en enää yövy!

***

Olemme viettäneet hikisiä päiviä paikallisessa hotellissa strategiakoulutuksen merkeissä; kokoushuoneessa ei ole ilmastointia, vaan sen sijaan räystäspääskyjä, jotka pyrähtelevät avonaisista ikkunoista sisään ja ulos. Mutta se on ollut pulmistani pienin.

Majoittuessamme maanantai-iltana jouduin ensi töikseni pyytämään henkilökuntaa asentamaan (ja etsimään) huoneeseeni wc-pöntön ringin. Tiedäthän sen tunteen, kun varomattomasti istahdat paljaalla porsliinille - ei kiva. Huhu kertoo, että sen jälkeen, kun huoneeseeni oli tuo rinkula asennettu, jäi ravintolan miestenhuone kaipamaan toivomaani vempainta.

Kuuman kokouspäivän jälkeen tulin huoneeseeni rauhoittumaan yöunta varten. Puin yöpaidan, kävin kolmatta kertaa saman päivän aikana suihkussa, yritin säätää ilmastointia onnistumatta siinä ja koetin television kaukosäädintä. Ei pattereita, eikä viileää ilmaa, vaan kosteutta ja kuumuutta. Sain ensikontaktin Andreas Torakkaan (tai johonkin saatanan mc-koppakuoriaiseen).

Menin respaan vaatimaan ilmastoinnin säätämistä, pattereita kaukoon ja hyönteismyrkkyä. Pari lamppuakin huoneestani puuttui, mutta seinältä roikkuvissa sähköjohdoissa ei ollut virtaa - ehkä. Sain uuden television.

Nukkumaan mennessä jätin valon päälle toivoen, että se estäisi uudet kontaktit Andreaksen tai hänen sukukuntansa kanssa.

Heräisin aamuyöstä, koska olin hukkua omaan hikeeni. Sain kokea visokolaisen pyramidi-ilmastoinnin kaikkine osa-alueineen. Vilunväreiltäni en nukkunut silmäystäkään enää sinä yönä; Andreas Torakka vipelsi vapautuneesti tyynylläni - disgusting! Aamuviideltä vetäydyin ravintolasaliin tekemään sudokuja pysyäkseni hereillä. Huoneeseeni en palannut enää koskaan.

Selvitin päivänvalossa respan kanssa asiaa - heidän mielestään tilanne oli normal, eikä mistään hyönteisinvaasiosta ollut kysymys, joten mieltäni tyynnyttääkseen antoivat sitten uuden huoneen. Tosin vietin seuraavan yön kouluttajakolleegan suojeluksessa (Kiitos, Ruut!), ja kolmanneksi yöksi vaadimme majoituksen sivistyksen parista.

Sarajevolaisessa Hotel Europassa nukun nyt haudankalmassa ilmastoinnin ansiosta, räplään internetiä ja Raid tuoksuu ihanasti siivoojan käynnin jäljiltä.

***

Portugalilaisissa hotelleissa on laadunvalvontaa varten Book of Complaints. Koska Pyramidi-hotellissa hieman naamat norsun peräpäällä pukkasi palvelua, olisin jättänyt tuollaiseen kirjaan pitkän listan huomioimistani asioista, mm. sen, että kyllä kaikkien muiden Pohjoismaiden liput löytyivät, paitsi ei Suomen ja kuitannut valituskirjelmäni nimimerkillä Princess of Sweden.

Meemit - nuo vapauden kiistellyt kahleet

2007-08-17T09:53:00.000+03:00

Muistatko sellaisen hetken, kun olet ollut kaikesta vapaa? Minulle on tatuoitunut hyvin selvä muistijälki tällaisesta tuokiosta jostain kymmenen vuoden takaa. Siihen ei ollut erityistä syytä, en ollut saanut mitään erityisempää aikaan, jonka vuoksi olisin ollut tunteeseen oikeutettu, mutta vapauden flow vei minut yllättäen mennessään.

Olin hetken vapaa. Sen verran järisyttävä kokemus tuo vapaus oli, että sitä kohti olen yrittänyt pyrkiä ennakkoluulottomasti sen jälkeenkin.

Ihmissuhdesudokuja ratkoessani olen törmännyt meemien ihmeelliseen maailmaan. Koska tämä on blogi eikä mikään opinnäytetyö, voin huolettomasti kirjoitella nettilähteiden ja vaikka googlettamani perusteella, mitä itseäni huvittaa. Vapaasti siis. Meemeistä Wikipedia kertoilee seuraavaa:

Termiä meemi on käytetty kuvaamaan informaatiota, joka leviää viestinnän kulttuurievoluutiossa kuten geenit leviävät biologisessa evoluutiossa. Meemit ovat siis tiedon kokonaisuuksia, jotka ovat olemassa vain aivoissa tai aivojen avulla tuotetuissa esineissä, kuten tietokoneissa tai kirjoissa.

(Em. lähteessä on muuten mielenkiintoinen artsa meemien ja uskontojen yhteydestä, mutta minua kiinnostaa tuo vapaa maailma juuri nyt.)

Meemi ei ole puhtaasti normi, kasvatusta tai opittua. Meemit tapaat joukoissa, joissa tyhmyys tiivistyy. Meemeistä on hyötyä ja haittaa Trivial Pursuitin tiimellyksessä sekä ihmisten välisissä otteluissa. Se on kulttuurin piirre, lähes itsestään ihmisessä jäljentyvä idea, joka kahlehtii meitä erilaisiin ryhmiin tai ajatusrakennelmiin. Meemi on jääräpäinen mielenpinttymä, josta luulee, ettei pääse yli eikä ympäri.

**************

Torotan edelleen tässä tien haarassa, jossa puhaltaisi tuulta vaikka mihin suuntaan. Oman mieleni alati replikoituvia meemejä saan huitoa huitomasta päästyäni; matkalaukut voivat olla vielä hetken aikaa pakkaamatta, mutta muuttolaatikoita pitäisi ryhtyä haalimaan pysyäkseni aikataulussa, viisainta olisi aloittaa uusi sudoku tai pistää kynä pöydälle vähäksi aikaa, ei ole järkevää hypätä benji-hyppyä ilman köyttä, pakkasella täytyy pitää pipoa ja lenkin jälkeen venytellä.

Elämänpeloksihan tätä saattaisi joku huolimattomasti nimittää. Irtautuminen meemien kahleista, heittäytyminen tuntemattomaan vaatii vaan niin helevetisti rohkeutta.

Liikennetiedotteita

2007-08-13T13:42:00.000+03:00

Kenellekään ei ole liene jäänyt epäselväksi, että liityin mökinomistajien seuraan vuoden vaihteessa. Tahtomattani minut liitettiin myös nelostien viikonloppuryysiskerhon jäseneksi.

Suoritin koe- ja hupimielessä viime viikonvaihteessa ensimmäisen viikonloppuretkeni möksälle. Yksikkömme sihteerin luvalla sekä toimitsijan joustavan työajan turvin läksin jo kolmen maissa kohti moottoritieksikin kutsuttua hornankattilaa.

Siinä intervalliajon lomassa minulle heräsi joukko kysymyksiä: Hei, miten kaikki muutkin ovat voineet lähteä töistä tähän aikaan? Pitääkö ihan oikeesti lähteä ohittamaan, jos ei muutenkaan pääse kuin kahdeksaakymppiä? Ettekö te tajua, että jos ne poliisivalot vilkkuvat kolariautojen kanssa 50 metrin päässä levikkeellä, se ei ole pysähtymismerkki sinulle? Miksi kaikkien on pitänyt hommata ne mökkinsä Mikkelin suunnasta? Onko pakko ajaa kiinni toisen peräaukossa?

Sunnuntaina olin kauempaa viisas, ja valitsin Radio Novan suosituksesta aivan toisen reitin, jottei tarvinnut mennä töytäilemään Kuortin ABC:n kohdalla tuntikausia jumittaneeseen paluuliikennetulppaan.

Kunhan Lusin jälkeisen 4-tien parannustyöt alkavat (which is enemmänkin great!), hornankattila levittää läpäisemättömän lonkeronsa myös vaihtoehtoreitilleni, ja rentouttavasta viikonlopunvietosta uhkaa tulla ylitsepääsemätöntä piinaa.

Melkein harkitsin möksästä luopumista. Tulen kuitenkin keskittymään siihen, että pää ja kuohuviini pysyvät viileinä toivotun lopputuloksen saavuttamiseksi muiden samaa tavoittelevien joukossa. Moottoritie on kuuma.

Lomaltapaluuangsti kadoksissa?

2007-08-02T14:08:00.000+03:00

Kesähän oli kaikin puolin mukava; Möksä tai Suviranta tarjosi toimintaa kännykän ja kompuutterin kanssa kangistuneelle Kuosmaselle, parisataa sudokuakin sain tehtyä, tutustuin mökkilukemiston aateliin, Harlekiini- sarjaan ensimmäistä kertaa elämässäni (luin kolme eeposta tai ehkä saman kolme kertaa, ihan sama), kontaktoin kerran paikallisen poliisin kanssa ja postinjakajalle taisi vasta viimeisellä lomaviikolla selvitä, että kuka sitä kylän parraalla paekalla sijaitsevaa vaihtoehtomökkiä oikein asuttaa. Viikate heilui, maali roiskui.

Ja ne oksasakset... mielialalääkkeitä ei tarvitsisi kukaan, jos kaikille jaettaisiin kunnon Fiskarsin oksasakset, joilla rapsia elämän poluille häiritsevästi haroittelevat okaat. Jotkut tuunaavat pikkupikkubonsai-puitaan - minun täytyy kirjoittaa elon tauluun isommilla kirjaimilla.

Kuohuviiniä ja saunapuita kävi kuluttamassa paljon porukkaa. Menee saranatkin etuovesta uusiksi, kun ovet kävivät kuin hollituvassa. Ensi kerralla ne muovipussit sitten mukaan, niin saatte kompostoivan huussini tuottamaa, talon omaa tavaraa kukkaruukkuihinne! Ja ihan oikeasti, kiva kun kävitte!

***

Sydän sykkii vielä kesälle, mutta lomalta paluu sorvin ääreen ei ollutkaan niin ankeata kuin yleensä voivotellaan. Töihin oli kiva tulla!

Edessäni on ihan mahotonta päätöksentekoa; olen saanut uuden kämpän perverssillä tavalla aina haaveilemastani Aurinkolahdesta, ja samaan aikaan kutsuisivat uudet haasteet vähän toisesta kulmasta paistavan auringon alla.

Notta tien risteyksestä on aina hyvä aloittaa, koska suunta on pakko valita. Tekisi mieleni peruuttaa tai jäädä vähäksi aikaa tähän odottelemaan, mutta taitaa nyt tuuli puhaltaa liikkeelle.

Kesäpostia

2007-07-05T12:40:00.000+03:00

Piti palata maaseudun rauhasta isolle kirkolle hoitamaan hoitamattomia velvollisuuksia. Saattaahan tästä ennakkojulkaisemisesta sanomista tulla, mutta Demariin lupasin oheisen tekstin toimittaa ennen mätäkuuta. Omapa on viritelmäni.

**********

Vastuu osaamisen kehittämisestä lepää yrityksissä

Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman luonnos laitettiin lausuntokierrokselle juuri kesälomien kynnyksellä. Olen ihmetellyt sitä keskisavolaisen kylän torilta käsin, missä paluumuuttajat ahertavat uusien ja mielikuvitusrikkaiden palvelualan pienyritystensä parissa.

Palvelualat ovat hyvin työvoimavaltaisia ja eri tahojen esittämien käppyröiden mukaisesti juuri tämä sektori on tulevan kasvun alaa. Perus- tai pohjakoulutus ennen työmarkkinoille pääsyä on noussut työllistymisen kannalta ensiarvoisen tärkeään rooliin työtehtävästä riippumatta. Palvelualoilla tarvitaan osaajia, jotka pystyvät hallitsemaan alan työn ja jatkuvasti omaksumaan uutta työn sisältöä. Vahva ja laaja-alainen ammatillinen osaaminen onkin muutostilanteissa paras työntekijän turva.

Koulutustason yleistä kasvua pidetään yhtenä työn tuottavuutta kasvattavista tekijöistä. Myös työnantajat vaativat kannanotoissaan osaavaa työvoimaa kilpailukykynsä vahvistamiseksi. Yhteiskunnan panostukset koulutukseen ovat kuitenkin vähentyneet palvelualoilla, eikä Kesu tunnu varsinaisesti valaisevan tunnelin päätä. Vastuu osaavasta työvoimasta tulee olla edelleen yhteiskunnalla, mutta myös yritysten olisi herättävä vastuunsa kantamiseen.

Tällä hetkellä yritykset eivät investoi henkilöstökoulutukseen kuin pienen osan liikevaihdostaan, jos ollenkaan. SAK:n viimeisimmän järjestötutkimuksen mukaan yli 70% pamilaisista ei ole ollut viimeisen vuoden aikana lainkaan työnantajan järjestämässä koulutuksessa. Henkilöstö- ja muu työnantajan tukema koulutus on myös suuntautunut pääasiassa työnjohtotehtävissä oleville, työntekijöille suunnattua koulutusta on ollut tarjolla huomattavasti vähemmän. Erityisesti pienillä työpaikoilla mahdollisuudet työnantajan tarjoamaan koulutukseen ovat vähäiset.

Koulutukseen pääsyn tulisi olla jokaisen työtätekevän oikeutena. Olemme PAMissa asettaneet tavoitteeksi, että työntekijöillä tulee olla oikeus osallistua vuosittain vähintään viiden päivän mittaiseen ammattitaitoa kehittävään koulutuksen. Mahdollisuus tällaiseen oman työn kehittämiseen ja työhön tai työtehtävään liittyvään koulutukseen työajalla ja työnantajan kustannuksella on oltava kaikilla työntekijöillä, myös pätkä- ja vuokratyöntekijöillä.

Mökkikyläni palveluinnovaatiokeskittymä jatkaa kehittymistään, ja sillä aikaa meillä on mahdollisuus olla syksyn sopimusneuvotteluissa aloitteellisia hallitusohjelman ja Kesun esittelemien kohtaanto- ja osaamisongelmien ratkaisemisessa herättämällä yritysten osaamisvastuu pitkiltä päiväuniltaan.

Levottomat

2007-04-23T10:22:00.000+03:00

Heittelehdin levottomana viime yönä vuoteessani. Ennen nukkumaanmenoani olin päättänyt Laura Honkasalon Tyttökerho-kirjan, joka taisi viedä yöuneni. Vaikkei kirja mikään maailmankirjallisuuden merkkiteos olekaan, tuntui se nähneen sukupolveni, oman ja ystäväpiirini tarinan aitiopaikalta.

***

Makoilimme lauantaipäivän ystäväni keskikaupunkilaisessa asunnossa jälkijuhlavissa tunnelmissa. Kävimme läpi entiset ja tulevat miehet, täytimme itsemme thai-takeawaylla ja roikuimme raukeuden rajalla. Kahlasimme levylaukkua läpi, tyttökerholaiset tankkasivat illanrientoja varten, ja oloni oli kokonainen, onnellinen.

Pahaa-aavistamatta tartuin Honkasaloon sunnuntaiaamuna, joka palasteli tuon huolella marinoimani kokonaisen, onnellisen olotilani hätääntyneeksi ja elämää hapuilevaksi kriisipesäkkeeksi. Luulin jo karistelleeni ympäristön paineet pariutumis- ja uramuotteihin pusertautumisesta, mutta aamuneljältä kalistelivat sukupolvien äitiketjut minua unestani.

Syksynoloinen kevätaamu sai kuitenkin sieluni rauhoittumaan, eikä suoritusajan rajallisuudella osoitteleva kolmenkympinkriisi puhjennut enää ruuansulatustani häiritsemään.

Itsenäisessä elämässäni saan edelleenkin juoda pullon punaviiniä kun on sen tarve, syödä karkkia ennen ruokaa kuten kirjassakin, harrastaa häpeilemättä irtosuhteita, juoda liian paljon kahvia, valvoa jos valvotuttaa, nukkua jos nukuttaa, nähdä päiväunia, olla muiden elämästä riippumaton ja kulkea sinne, missä luulen tuoksuvan parhaimmalta. Tai olla tekemättä mitään.

***

Vaikka Tyttökerho sai hetkellisesti kompassini neulan sekoilemaan, suosittelen kirjaa lämpimästi tässä samassa kolkytjarisat-sohjossa kahlaaville. Mitään kotivinkki-tyyppistä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisopastusta ei ole luvassa, vaan todenoloinen näkökulma vapauden vaarojen arviointiin.

These lazy days...

2007-04-09T23:38:00.000+03:00

Olen ollut työelämässäni niin kovin tuottelias viime aikoinani, etten ole kyennyt tänne tuottamaan järjellisiä lauseita lainkaan.

Tosin olen päässyt huomaamana, etteivät toverinikaan ole kovin tuotteliaalla päällä olleet. Syystäkin. Viime hetkeen puristettu vaalityö vaatii veronsa.

***

Olin eduskuntavaalituloksen selviämisen aikaan Brysselissä kouluttautumassa, edelleen nuoreksi johtajaksi. Pyysin kainosti työväkitovereiltani luvan seurata netin välityksellä ääntenlaskentaa päivällisen ajan läppäristäni ruokalajien lomassa. Perustelin kylläkin epäkohteliaisuuttani svennomaanisilla vaikutteilla ammattiyhdistysliikkeen perusolemukseen.

Vaikka jännempää/kivuliaampaa/kauheampaa/kiihkeämpää olisi ollut lähempänä Hakaniemeä, ääntenlaskennan seuraaminen sujui netistäkin tuskallisen tarkasti, mutta kannustavien tai tukevien tekstiviestien tai sähköpostien lähettäminen oli muutaman päivän ajan totaalisen jumissa. Sanoin kansainvälisille kollegoilleni, että se oli alkanut, porvarihallituksellinen fasismi; tietoliikennettä tukitaan ja minut todennäköisesti tultaisiin pidättämään rajalla ay-aiheisia kuulusteluja varten. Entisestä itäblokinmaista olevat, tuoreet toverini olivat aidosti huolissaan.

Belgialaisen operaattorin kanssa tietoliikenneasetukset selvitettyäni alkoivat viestini kulkea, eikä minua pidätetty rajalla.

***

Opetellessani pääsiäisen ajan ökyporvarillista elämää omalla kesämökilläni, minulle vahvistui, että puolueelleni tekee erityisen hyvää tarkastella yhteiskuntaa ja sen aatoksia oppositiosta: Minäkään en jaksanut innostua vaaleista tai sen teemoista, ihan osuvat mainoskampanjat saivat turhanpäiväistä vastustusta, johon ei edes osattu vasta oikein tai mitenkään - ihmeellistä, jos joku niistä, SDP:n tai SAK:n tv-mainonnasta, itsensä tunnisti. Paikallistasolla, osastotoimintamme on aidosti retuperällä, eikä aidosti vaikuttamishaluisilla ole mahdollisuuksia nousta ilman oikeanlaisia tai -ikäisiä ystäviä.

Siitä huolimatta, SDP:n naiset saivat ääntään kuuluville, ja siksi yli puolet kansanedustajistamme on naisia. Se on hieno tulos, jolla kannattaa tuulettaa! Vaikka timosoinilaisittain emme karvaperseduunarareita saaneetkaan liikkeelle, niin joka tapauksessa panostukset nuoriin, somokraattisiin naisiin ovat tuottaneet tulosta.

Tukilakko

2007-03-12T20:12:00.000+02:00

Ohessa mieleeni piirusteltu kirkkovene ajatustani siistimmästä kuvakulmasta. Olen mentaalisessa tukilakossa.

Elämä olisi muutoinkin voinut säästellä viime viikkoina kokemuksen karttumiselta, mutta kun menin vielä ystävääni neuvomaan työsopimuksen päivitysasioissa.

Tsekkasimme lisä- ja ylitöiden karttumiset ja niiden uudenlaiset korvaustavat, salassapitoasioiden monimutkaisen prosessin sakkoineen sekä peruspalkkauksen. Lomienkin kanssa olimme tarkkoina, niitä laskettiin vielä viikkoja sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen.

Mutta kun ei ollut sitä tessiä tälle alalle. Edellinen työnantaja oli maksanut ilman eri sopimusta myös lomarahat, mutta uusi ja nilkimpi liikkeenluovutuksenhaltija päätti noudattaa vuosilomalakia yllättäen talviloman kynnyksellä kirjaimellisesti.

Lakkovaroitus on nyt siis sairauslomalappujen muodossa jätetty. En usko, että tämä tarina voi kaikkien asianhaarain vallitessa päättyä yksipuoliseen saneluun, joten täten päästän ilmoille haisevan, kaksisanaisen tukilakkojulistukseni!

Nyt sitä serotoniinia tänne ja vähän äkkiä!

Ei mitään tekemistä...

2007-02-08T20:04:00.000+02:00

Olen neljättä päivää lomalla: 24 jaksoa Lostin toista tuotantokautta on tuhottu, vaatehuonekin siivottu ja olen menossa työn vuoksi hylkäämieni ystävieni soittokierroksella K-kirjaimen kohdalla.

Löysin myös tietokoneeni uumenista kadoksissa olleet, toissakesäiset Jordanian lomakuvat, jossa ohessa muisto yhdestä elämäni hikisimmistä päivästä. Kyllä, tätä solaa pitkin myös Indiana Jones elokuvassaan ratsasti kohti viimeistä ristiretkeään, vaikkei kohti takanani häämöttävää Petran pääfasadia.

Nyt kuitenkin pakkanen pitää minut tiukasti sisätiloissa. Polttopuita piti viedä isän kanssa tänään mökilleni, mutta läntisen Itä-Suomen -36 astetta saattaisi olla merenrantalaistuneelle kropalleni liikaa. Alunperin olin suunnitellut parin viikon retkeä Roomaan, mutta vilkaisu kevään matkustuskalenteriini sai minut järkiini. Tallentava digiboksinikin on uudelleenformatointi-innossaan lomatunnelmissa, joten viikon jännittävin tapahtuma taitaa olla sen vieminen huoltoon.

Plääh. Ei mitään tekemistä.

Vaan ei pitäisi valittaa. Tällaiset vakituisen työsuhteen herkut, kuten vuosilomat, työterveyshuollot ja lounassetelit ovat monelle pätkähommia tekevälle vain märkää unta.

Tosin vuosilomaan saivat silppuhommia tekevätkin oikeuden pari vuotta sitten. Tuolloin voimaan tullut uusin vuosilomalaki toi 14 päivän tai 35 tunnin sääntöjen perusteella määräytyvän vuosiloman lisäksi myös alle 35 tuntia työtä kuukaudessa tekeville oikeuden pitää vuosilomaan verrattavaa vapaata pyytäessään.

Tämä uudistus sattui kuitenkin sellaiseen saumaan, ettei sen keksintöjä voitu huomioida edellisellä tes-kierroksella. Alakohtaiset muokkauksethan muun muassa lomarahojen määräytymisen suhteen tulevat nimenomaan tes-perusteisesti. Sen sijaan lomapalkka tai siihen verrattava lomakorvaus maksetaan pääsääntöisesti kaikille lain perusteella.

Ystävääni, jolla on vuoden aikana 10-20 työnantajaa musiikin saralta, eikä vuosilomia erityisesti kerry, tämä uudistus ei erityisesti lohduta. Lomia hän on ennenkin pitänyt, silloin kun on ollut pakko tai on halunnut. Jotain pitäisi tes-tasolla tapahtua, että tästä uudistuksesta olisi aidosti hyötyä myös hänelle. Voisikohan joku vaikka maksaa niitä lomaltapaluurahoja, joista vain työsuhteessa olevat pääsevät tessiensä perusteella nautiskelemaan?

Edustamani yhtiö pystyi lakiuudistuksen voimaantultua toteamaan, että olemme parantaneet pätkätyöntekijöiden asemaa oltuamme voimallisesti mukana vuosilomalainsäädännön edistämistyössä. Löytyisiköhän meiltä kesän aikana kuumenevissa neuvotteluissa samankokoista munaa nostaa lomaoikeutettujen pätkätyöntekijöiden lomarahaoikeus tiukasti ärjyväksi kissaksi pöydälle?

Himo

2007-01-24T16:29:00.000+02:00

Tuli hetkellisessä mielenhäiriössä luvattua, että lähden Tukholman maratonille kesäkuussa. Luulin muiden jo unohtaneen asian, laiskotti ja paperit Demari-lehden juoksukouluunkin jäivät vyötärönympärysmittaa metsästäessä lähettämättä. Ja en myöskään ole mielestäni vielä siinä iässä, että minun tarvitsisi edes juosta maratonia.

Palattuani joululomilta sähkökalenteriini oli ilmestynyt omituinen juoksu-merkintä loppuvuodeksi tiistaille ja torstaille: joku ei siis ollutkaan unohtanut lupaustani!

Koottiin juoksuryhmä kasaan neuvotteluihin, ja teimme harjoittelusuunnitelman; joku opettelee juoksemaan, toinen liikkumaan, tämä pudottaa painoa ja tuo tähtäilee tosissaan sinne maratonille. Kaivoin sykemittarin, lenkkarit ja virahtaneet verkkarit esiin varaston poimuista.

Viikolta 2 alkaen juoksujoukkueemme on siis startannut työpaikan ovelta lähes joka tiistai ja torstai kello kuusitoista. Sykkeitä tarkkaillaan, keskustelu työpaikalla kahvikupposen äärellä kääntyy väistämättä harjoittelun yksityiskohtiin. Treenataan, vaikka mielessä. Varotaan ylikuntoa, astmaa, penikkatautia ja paleltumia.

Henkilökohtainen, lyhyen matkan tavoitteeni täyttyi sunnuntaina; kuudes lenkki tänä vuonna oli taittunut, joten annoin luvan itselleni hankkia uudet harjoitteluvermeet. Uusinta tekniikkaa ylläni reuhusin sitten eilen ympäri Roihuvuorta, ja huomenna mennään taas! Omaa harjoittelua on ryhmähenkisesti myös sunnuntaisin. Viime lauantainakin vetäisin ihan omaehtoisesti pikkulenkin lähimaastossa.

Minua oli kyllä varoitettu; ystäväni saa migreenin, jos ei pääse säännöllisesti juoksemaan. Vaikka edellisen lenkin maitohapot mötköttävät vielä paksuina möhkäleinä kintuissa ja niveliä kolottaa, niin silti pitäisi päästä ravaamaan tänäänkin. Jos ihan pienen pyrähdyksen vain?

Työssä oppimassa

2007-01-05T11:10:00.000+02:00

Olen lopen uupunut työssäoppimiseen (yhteen kirjoitettuna), mutta työssäni oppimiseen en suinkaan. Olen työssäoppimisesta vaahtoamisen ja pöydälläni pyörivän, aiheeseen liittyvän kyselyn raportoimisen sijaan ollut viime aikoina enempi innostunut ihmiskaupasta. Tarkoitan siis ihmiskaupan torjumista.

Elämme kovin lintukotoisissa tunnelmissa vielä Suomessa; ihmisiähän kaupataan jossain Kauko-Idässä kuin kananruhoja konsanaan. Kuitenkin uudet, rajaviranomaisesta tulleet tuttavani tietävät kertoa, että muun muassa Schengen-meiningin tiimoilta, Finnairin uudet kaukomaiden reitit pukkaavat ihmiskauppatavaraa Suomen ja samalla Euroopan markkinoille enemmän kuin koskaan aiemmin.

Lentokoneella saapuneet matkustanevat ihmiskaupan uhriosaston ensimmäisessä luokassa, ja jonkinlaisen valtion rajatarkastuksen ohittavat onkin helpompi napsia turvaan. Hitaasti, mutta valitettavan varmasti kiihtyvällä vauhdilla olemme saaneet lehdistä lukea myös luokattomammista tapauksista.

Poliisin nettisivuilla kerrotaan, että ennen viime syyskuuta tutkinnassa on ollut kymmenkunta ihmiskauppaepäilyä, joista yksi ja lajissaan ensimmäinen on johtanut tuomioon kesällä 2006. Tässä casessa on valitettu hovioikeuteen, joten ihan lainvoimainen tuomio ei vielä ole. Kuitenkin seitsemän henkilöä tuomittiin törkeästä parituksesta sekä törkeästä ihmiskaupasta. Varsinainen ihmiskauppatuomio tuli tyypille, joka oli tuonut Virosta Suomeen kehitysvammaisen tytön ja pakottanut hänet prostituoiduksi. (Aiheesta lisää mm. Hesarin nettisivuilla 8.1.2007)

Tuo tapaus on törkeydessään ja häikäilemättömyydessään täysin ymmärryksen sokeassa pisteessä, mutta 'lievempiäkin' tapauksia löytyy lähimenneisyydestä: Vuosituhannen vaihteessa Iittalassa pyörähti joukko kiinalaisia kivimiehiä riistettävänä ja savonlinnalaisen ravintolan tofua pistivät pakettiin ahtaaseen kerrostaloasuntoon tuupatut ulkomaanelävät vielä viime keväänä.

Kiskonnantapaisen työsyrjinnän rajapinnassa liikehdintä on ay-liikkeen valitettavan jokapäiväistä leipää. Kaikenmaailman palvelupuhelimet pulppuilevat päivittäin tarinoita, joissa työntekijän tietämättömyyttä, ymmärtämättömyyttä tai muutoin hädänalaista asemaa käytetään konstailematta hyväksi tilaisuuden tullen. Varsinaisessa ihmiskaupan uhrien tunnistamisessa meillä kaikilla on vielä tehtävää, jotta tänne työn toivossa tulevilla on mahdollisuus rakentaa itselleen ja muille ihmisen arvoista elämää, eikä kenenkään tarvitsisi maksaa kohtalokkaan arvokkaita oppirahoja minun kulutushyödykkeitteni vuoksi.

****

Tämän vuoden alusta on ryhdytty toteuttamaan ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmää, jonka tarkoituksena on repäistä ihmiskaupan uhrit pois alistamisen kierteestään ja napata ihmiskauppiaat telkien taakse.

Rajapyykki

2006-12-19T15:27:00.000+02:00

Olen puolentoista vuoden ajan viettänyt aikaani, kuten kaikki muutkin keski-ikäistyvät, keskinkertaistuvat ja keskiluokkaistuvat ikätoverini: olen kolunnut asuntoesittelyitä puolensataa. Etuoven ja oikotien vahtipalvelut ovat sylkeneet toinen toistaan kiinnostavampia tupia sähköpostiini, kilometrejä kertyi Poloisen matkamittariin kurvaillessa kohteesta toiseen.

Haussa on ollut omakotitalo ydinkeskustasta, järven rannalta, ilman lähintä naapuria, kohtuuhintaan tietenkin. Kynnenalusiin olisi myös mukava saada vähän isänmaata, enkä pelkää pientä remonttia; olenhan asentanut laminaattiakin lattiaan ihan ite.

Harkitsin vakavasti kahden asunnon loukkua; kesäkaudella riistäisi köyhää opiskelijaa kaupunkiasunnolla, ja nauttisi työn ja vapaa-ajan miellyttävästä yhteensovittamisesta oman mökin rapuilla.

Viime kesän aikana alkoi kirkastumaan, että minulla ei ollut aavistustakaan, miltä paikkakunnalta löytäisin itseni taas vuoden kuluttua. Ryhdyin rajaamaan omistusvimmaani loma-asuntomarkkinoille. Lisää asuntoesittelyitä, ja yksi hylätty tarjouskin. Pakko olisi omistaa!

*******

Väittävät, etteivät loma-asunnot mene kaupaksi tähän aikaan vuodesta. Kuitenkin kuvassa komeileva ranta-mökki Kuopion kupeesta on siirtymässä hallintaani vuoden vaihteessa. Se on minunminunminun!

Hämmentävä kohtaaminen - osa 2

2006-12-10T20:12:00.000+02:00

Olin jälleen Vilnassa. Minusta tulee isona johtaja, joten ay-liikkeen eurooppalainen koulutusinstanssi ETUI-REHS piti parikymmentäpäistä samanmoiseksi halajavaa viikon verran vilnalaisen hotellin kokoushuoneessa.

Jaoimme yhteistä tietoamme luottamushenkilöjärjestelmistämme ja työehtoneuvottelukuvioistamme, opin taas paljon eteläeurooppalaisesta aikakäsityksestä ja yritimme pitää simultaanitulkkimme kärryillä. Etäjaksolla valmistamme ryhmätyön mm. sosiaalidialogista, keväällä viikko Brysselissä aiheen purkua ja lopputyöt tarkastetaan kesäkuussa Portugalissa. Kiva.

Mutta tehokkaalla ja mukavalla koulutussysteemillä ei tarkoitukseni ollut leuhkia, vaan kertoa hämmentävästä kohtaamisestani, jälleen Vilnassa.

***

Lähdin Vilnan matkalleni tällä kertaa hieman jälkijuhlavissa tunnelmissa; saavuin edustajiston kokouksemme jatkojenjatkoilta puoli kolmen pintaan aamuyöstä, pakkasin, torkahdin kolmen herätyskellon kanssa sohvalle. Muutaman tunnin päästä olinkin jo lentokentällä, kuten pitikin. Olo oli hutera.

Nuokuin koneessa valveen ja humalan rajamailla. Laskeuduimme Vilnaan. Keräsin tavarani ja siirryin pahaa-aavistamatta kohti ovea.

Ja mikä siellä odottikaan: kolmisenkymmentä lasta Suomen lippuja heilutellen, parikymmentä median edustajaa tv-kamerat surraten sekä paikallinen, joulun ajan karvanaama.

Voi omaa ja kanssamatkustajien hämmennystä! Olin huomaamattani matkustanut yhdessä Joulupukin kanssa, joka oli saapunut valtiovierailulle Liettuaan... (Lue loput suurlähetystön sivuilta.)

Täristessäni torvisoittokunnan tervehdysmarssin tahtiin tajusin, miksi tukka pitäisi olla letillä ja kynnenaluset puhdistettuina aina tähän aikaan vuodesta: hämmentävä kohtaaminen viattomien joulumielien kanssa voi tapahtua milloin vain.

Järki ei päätä pakota

2006-11-27T23:06:00.000+02:00

Työkaveri sanaili jokunen päivä sitten, kuinka päänsärystä pitäisi olla ihan tyytyväinen; järki ei nääs päätä pakota.

Järki olisi voinut kolkutella muodossa tai toisessa pari kuukautta takaperin, kun ilmoittauduin kahdelle, yhtäaikaiselle verkkokurssille harrastemuotoisissa opinnoissani. Olen tällä viikolla lopettelemassa noita molempia kursseja. Lisäksi valmistaudun, juuri nyt, perjantaina alkaviin lontoonkielisiin opintoihin aina yllättäviä ennakkotehtäviä raapustaen. Sokerina pohjalla on vuoden päivät työelämääni täyttäneen PAMin ohjelmatyön finalisoiti edustajiston järjestäytymiskokouksessa - ja sekin tapahtuu tällä viikolla.

Vuosi sitten, raastaessani itseni ohjelman kirjoitusryhmään kitisin, että minun on päästävä kirjoittamaan tai pääni hajoaa. Nyt pää hajoaa ylenmääräisestä kirjoittamisesta.

Onneksi tähän masentavaan vuodenaikaan kärsin unettomuudesta. Jää aikaa kirjoittamiselle.

Keikkaa pukkaa

2006-11-07T22:18:00.000+02:00

Daamit kokoontuivat tänään meillä. Kävimme syvällisen keskustelun daamiuden syvimmästä olemuksesta; olemmeko esiintyvä lauluryhmä vai yhdessä viihtyvä, laulava ryhmä. Loppupäätelmiä emme vielä varsinaisesti ryhtyneet tekemään, mutta ilmaisin vastaanhangoittelevan asenneongelmani esiintymisiä kohtaan. Kymmenen intensiivisen musiikkiopintovuoden aikana sai keikkakokemuskartastonsa ihan riittävän täyteen.

Osasyyllisenä keikkajarrutteluuni on kuvassa keimaileva Sivuluisu-yhtye. Kymmenet keikat tällä porukalla opettivat, kuinka hankalaa voi olla kahdeksan ihmisen saaminen samaan paikkaan tiettyyn aikaan; on odotettu avaimenhaltijaa tuntisotalla lukittujen ovien takana, soitettu poliisille, etsitty sairaaloista ja itketty (tosin aiheettomasti) ikuisesti kadonneita yhtyeen jäseniä rappukäytävässä.

Joukkueen jäsenten ikä kiivaimpaan keikka-aikaan oli keskimäärin 17. Soitimme kansanmusiikkia, sen uuden nousun kynnyksellä yhdeksänkymmentäluvun alussa, joten keikkaa pukkasi hyvän nosteen vuoksi kerran tai kaksi viikossa. Tuopilla oli auto (ja ainoana ajokortti), mutta siihen ei mahtunut kuin kaksi kitaraa, tyttöystävä ja Tate. Harmooni ja kontrabasso, viulut, huilut ynnä muut instrumentit kulkivat siis muun yhtyeen mukana julkisissa liikennevälineissä. Voin nyt kokemuksesta kertoa, että kontrabasso ei mahdu matkustamon puolelle vanhemmanmallisissa junan vaunuissa ja että aamuseitsemältä nautittu kuohuviini paikallisradion 5-vuotisjuhlissa voi kostautua myöhemmin päivällä saksan tunnilla.

Mäntsälän kiroukseksi nimitettyyn epäonnisykermämme kiertueidemme tiimoilta liittyi alunperin ulkomainen kansanmusiikkiyhtye, liian paljon alkoholia ikäämme nähden sekä joukko äkäisiä vanhempia. Myöhemmin Mäntsälän kirous iski taas, juuri ennen uramme siihenastista huippua; pari soitinta hajosi ennen uuden ohjelmatoimistomme järjestämää kuuden Helsinki-päiväkeikan ryvästä, kaksi ihmistä eksyi matkalla majoituspaikkoihinsa pahasti ja Tuopin Saab hyytyi lopullisesti huoltoaseman pihaan.

Pieksämäen Poleenissa ohjeistettiin basistia olemaan oksentamatta lavalle keikan aikana, Rääkkylän Kihauksessa Sari Kaasinen paheksui syvästi rytmisoittimena käyttämäämme kaljakoria, Veret tuli mun silmiini -kappale tuo edelleen vedet minun silmiini, tekemäämme singleä (ehtaa vinyyliä!) olisi vielä jokunen kappale myymättä.

Pidämme edelleen tiiviisti yhteyttä - kokemuksemme hitsasi meidät yhteen, perheeksi. Viimeistään helmikuussa kaivamme taas Luisu-arkistomme kaapeistamme, ja kokoonnumme muistelemaan kommelluksiamme.

---

Tässä muistelun lomassa huomaan taas ajattelevani, että eihän se keikka tai pari Daamien kanssa mitään haittaisi... Mutta äkkiä yksi keikka on johtanut toiseen, kolmanteen, deterministisen porttiteorian viitoittamalla tiellä. Kokemukseni sivuluisulaisena ei tappanut (meistä ketään, vaikka pari kertaa niin luulimmekin), mutta kehottaisi pitämään äänihuulet erossa ylenpalttisen ryhmäsäätämisen areenoilta. Aika näyttää, pysynkö kuivilla.

Sinnikkyys palkitaan!

2006-10-31T16:00:00.000+02:00

Juuri saamamme tiedon mukaan, Polo on saanut parkkipaikan kotipihasta huomisaamusta alkaen!

***

Lisäksi olen saanut aamupäivällä aiheeseen liittyvän, opettavaisen kirjeen HOK-Elannolta. Heidän mielestään en ilmeisesti ole aivan ymmärtänyt heidän Hakaniemessä sijaitsevan maksullisen parkkihallinsa ideaa. Se on kuulemma maksullinen eli halliin saavuttaessa pitäisi maksaa parkkimaksu. Myös pyyhkijöiden alle jätettyjen lukemattomien viestilappujen mukaan, voisin suorittaa maksamatta jätetyn parkkimaksun/-maksut Sokoksen info-pisteessä. Saan heiltä tarvittaessa lisätietoa (varmaan myös opastusta!) heidän maksullisen parkkihallinsa käytöstä.

Siis maksaa? Minäkö? Maksullisessa parkkihallissa? Voisiko joku vielä kerrata asian, että sokea Reettakin sen ymmärtäisi?

Kertoivat tekevänsä tiivistä yhteistyötä Helsingin kaupungin pysäköinnin valvontaviraston kanssa. Kitinkontit! Kotitaloni huoltomieskin tekee tiiviimpää yhteistyötä heidän kanssaan.

Auton ikkunaan jätettyjen viestilipareiden perusteella olen pelkästään tänä vuonna parkkeerannut maksutta siellä noin parikymmentä naistyöpäivää. Mikäli Sokoksen parkkihallista joskus sakko putkahtaa, maksan mukisematta. Voin pulittaa neljäkymppiä lämpimästä, vartioidusta parkkihallista esimerkiksi muutaman kerran vuodessa ihan mennen tullen.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa...

2006-10-30T22:30:00.000+02:00

Olin asettautunut sohvalleni lauantai-illan viettoon: asettelin tyynyt mukavasti, varmistin, että kauko on käden ulottuvilla ja vedin vilttiä päälleni. Lauantai-ilta sai alkaa.

Kanavasurffailun tuoksinassa eksyin kakkoskanavalle, jossa Seniorilaulaja 2006 oli juuri alkamaisillaan. En voinut uskoa silmiäni, tämä oli nähtävä!

Heikki Hietamies johdatteli meidät jo kolmannentoista kerran järjestettävän, perinteikkään laulukilpailun saloihin: Tämä on laulukilpailu, jonne on alaikäraja. Alle 50 -vuotiaita ei huolita. Eipä ne nuoremmat mitään osaakaan. Yleisö puhkesi innostuneisiin aplodeihin - myös heihin oli sovellettu kisassa noudatettavaa ikärajaa.

Asuntolainan syöneen inflaation rasittamat äänet valittivat tanssilavaiskelmää toisensa jälkeen. Hietamies jatkoi nuorison sättimistä kitkerissä välispiikeissään. Seniorikansa raippasi itseään sukupolvien välisen kuilun kaivamisen hurmioon.

Olin shokissa. Vaihdoin kanavaa. Kaivoin Pajamäen kirjat esiin. Pelotti vielä vähän aikaa.

***********

Yritin kaivaa linkkejä, josta pääsisit tutustumaan tähän Seniorilaulaja-ilmiöön tarkemmin ja siten jakamaan tuskani sen kaikkine yksityiskohtineen. Sellaisia linkkejä ei kuitenkaan löytynyt, mikä alleviivannee pelkoni aiheelliseksi; jokaisen et-lehden takana kyyristelee liian terve harmaa pantteri, joka odottaa sopivaa hetkeä tarratakseen sukupolvisopimusta viimeisenä toivonaan pitelevään nuoreen käteesi.

Hämmentävä kohtaaminen

2006-10-19T16:44:00.000+03:00

Kävin Vilnassa. Olipa kuningatar Elizabethkin eksynyt sinne Baltian kiertueellaan.

Kaupunki oli koristeltu GB:n ja Liettuan värikkäillä lipuilla. Kansallinen televisiokanava lähetti suorana Ellun ensiaskeleet Liettuan maankamaralla, kättelyt valtion päämiesten kanssa, heidän rouviensa juuri opetellut hoviniiaukset. Tuuli tuiversi valtavaa hattua päästään, mutta pysyihän se.

Raatihuoneen torille viriteltiin konserttilavaa - eturivin artisteista koottu yhtye kajautti arvovieraan kunniaksi ensimmäisenä biisinään Webberin Jesus Christ Superstarin. Hyvien perheiden lapset oli pesty ja puettu parhaimpiinsa, kadut oli siivottu kerjäläisistä. Liput liehuivat, ja ilmassa oli arvokkaan riehakasta tunnelmaa.

Suuntasimme työkaverini kanssa sovitusti kohti KGB-museota. Kammottava paikka, suosittelen Vilnassa vieraileville. Eräällä kosteahkolla kulttuurimatkalla olinkin jo käynyt siellä aiemmin, mutta piti mennä vielä tarkastamaan, mitä totalitarismi pahimmillaan voi saada aikaan. Olin kuulevinani pidätettyjen, kidutettujen epätoivoiset huudot selleissä. Kosteus, kylmyys ja kusen haju tuntui alkuperäiseltä. Neuvostoliiton kartta näytti pelottavalle, kauhistutti ajatus siitä, kuinka helposti olisimme saattaneet olla sitä samaa mustaa massaa Atlantilta Tyynelle merelle. Ruumiita, aseita, lomakkeita, leimasimia, rumaa aatetta julmimmillaan.

Hetken päästä olimme jo ryhmittäytymässä kadun varteen. Muhkea auto kaarsi ohitsemme, ja siinä muutaman metrin päässä Ellu kohotti ohutta rannettaan leyhyytellen sormillaan tervehdykseksi. Ihmiset hurrasivat, olimme tohkeissamme.

Museon seinällä, Stalinin jakamien prenikoiden lomassa oli pysäyttävä vetoomus kaikille kävijöille; älkää koskaan unohtako näiden ihmisen kärsimystä. Hävetti. Unohdinko minäkin vartissa imperialismin uhrit?

Kirjahaasteen hoito

2006-10-10T09:34:00.000+03:00

Kiitos Mustapete, haasteesta! Sormet syyhyten olenkin odottanut, että pääsen minäkin heittäytymään lukemattomien kirjojen ihmeelliseen maailmaan!

1. Kirja, joka muutti elämäni

Onpas vaikeaa nostaa yhtä opusta kaikkien yläpuolelle... Parilla diettikirjalla olen saanut temppuilevan vatsani kuriin (which was great), mutta onhan noita muitakin.

Aatteen etsinnän alkuaikoina luin Thomas Moren Utopian, josta se ajatus taisi sitten ikäänkuin lähteä. Pyrin 15-vuotiaan totisuudella kaikessa etsimään sitä varsinaista urtextiä, alkupistettä, jonka päälle yritin rakentaa loogista aatekehikkoa itselleni. Tekstin ikä teki myös vaikutuksen; piti monesti tarkistaa, että onko tämä todellakin kirjoitettu 1500-luvun taitteessa. Kun Neuvostoliitto hajosi kirjan lukemisen aikaan palasiksi, tämä homeenverhoma kirja oli myös erityisen ajankohtainen.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Olen aika nopea lukija, joten yleensä aina, jos kirja on hyvä, lukaisen sen toiseenkin kertaan. Lomalla kaivan useimmiten agathat, blixenit ja mankellit esiin. Douglas Adamsin Linnunrataa, maailman ensimmäistä viisiosaista trilogiaa on verbaaliakrobatian vuoksi tullut lueskeltua useamman kerran.

3. Kirja mukaan autiolle saarelle

Yksi kirja ei välttämättä riitä, joten mukaan siis Laivanrakentajan opas - lyhyt, mutta sylen syvä oppimäärä. Jos ei laiva rakennu yhdellä kirjalla, voi vetää henkisesti ranteet auki Kalle Päätalon koko tuotannolla.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon

Harry Potterit. Tunnustan: Luin niitä myös bussissa matkalla töihin. Taistelimme SAKn kirjastossa muiden hurahtaneiden kanssa lukuvuoroista. Kolme ensimmäistä leffaa dvd-hyllyssä, katsoin myös ekstrat... Odotan kauhusekaisella jännityksellä kirjasarjan viimeistäkin osaa.

5. Kirja, joka sai minut kyyneliin

Alan Patonin Itke, rakastettu maa kuuluu tähän osastoon. Kirja julkaistiin samana vuonna, kun Etelä-Afrikka alkoi toteuttaa apartheid-politiikkaansa, joten Patonin merkittävin teos piirustelee tuon ajan yhteiskuntaa tuolla kaukana jossain ahdistavan ansiokkaasti. Ehdotonta nyyhkeherkkua ovat kirjan pitkät palopuheet, joissa yritetään jättää lapsille toivorikkaampaa tulevaisuutta perinnöksi, vaikka rotuerottelu roikkuukin jo synkkinä pilvinä taivaanrannassa.

6. Kirja, jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi

Näin loppui nälänhätä/sodat/kidutus/porvarit maailmasta? Tupakka, viina ja villit suhteet - nyt todistetusti pitkän iän salaisuus? Reetan kotona - Olen viihtynyt Strömsössä?

7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Tämä ei ole varsinainen lukuelämys: Carl Czernyn Art of Finger Dexterity op. 740. Sormiharjoituksia pianonsoittajille; jos ei soiton ilo ole jo muilla keinoin turistettu tyhjiin, niin tämän jälkeen on. Taiteen kanssa Czernyllä ei ole mitään tekemistä. Kokeilepa.

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Olen tällä hetkellä between books. Viimeksi luin jonkun liikuntaihmediettikirjan (aivan kammottavaa scheissea) ja Oskun Ahneen Sukupolven. Seuraavaksi pitäisi opintoharrasteiden (ja mielenkiinnonkin) vuoksi tarttua Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -merkkiseen kirjaan. Harvemmin tosin luen mitään "parhaillaan", koska mieluusti ahmaisen kirjan yhdellä istumalla. Yöpöydällä on tästä syystä tavallisimmin neljästä viiteen keskeneräistä kirjaa. Töiden ja muuton vuoksi olen käynyt ylikierroksilla, joten viimeaikoina olen nukahtanut rauhaisaan uneen Aku Ankan taskukirja kourassani.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Nyt hävettää: Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Kirjahyllyssäni on parikin eri versiota kirjasta, ja Tikkakoskella asuessani piti googlata, että mitä sen Tikkakosken mannekiinin taakse on piiloutunut... En ole nähnyt edes elokuvia kokonaan, koska olen sitä mieltä, että ensin kirja, sitten leffa. Ja se siitä egotehosteisesta nopean lukemisen elvistelystä...

10. Haastan lisää bloggaajia

Kaikki on jo varmaan haastettu, mutta mites olisi tuore blogittelijakollegani Minna?

Ei-toivottu Polonen

2006-10-05T16:42:00.000+03:00

Minulla on auto, tai no, pankin se on vielä hetken aikaa. Kutsun sitä Hopeanuoleksi tai hassusti Niskalaukaukseksi, vakiintuneemmin Poloseksi. Asuimme vielä hetki sitten maalla Keski-Suomessa, jossa Polosella oli tilaa olla ja temmeltää. Ja parkkeerata haluamaansa kohtaan. Nyt kaikki on toisin.

Olin seitsemän päivää maailmalla valvomassa edustamani yhtiön osakkaiden etuja. Koska olin uuden asuntoni parkkipaikkajonossa vasta neljäntenä, niin voi olla, että jouduin jättämään Polosen odottelemaan äippää joidenkin pilkunviilaajien mielestä ikäänkuin sakkopaikalle. Tämän sinettinä, tullessani edunvalvontamatkoiltani, oli auton ikkunaan löytänyt tiensä kaksi sakkolappua.

Siirsin auton väljemmille vesille, maksoin sakot, otti pattiin.

Parin päivän päästä käynnistin taas maantiekiitäjäni, vetäisin viiksestä pyyhkijät päälle, ja mikäs se siellä taas heristi toruvaa sormeaan: sakkolappu. Olin kolmiulotteisesti raivoissani, jota ilmensi otsaani kohoava rivohko metafora.

En kuitenkaan muuntanut raivoani Työturvallisuuskeskuksen tilastoiksi, vaan maksoin juuri katkerana viimeisimmät oppirahani Helsingin kaupungin pysäkoinninvalvonnalle. Lohdutin Poloa, joka tunsi itsensä ei-toivotuksi. Lähetin salattuun raivoon verhoillun sähköpostiviestin huoltoyhtiölle työnantajani sähköpostiosoitteesta, jolla oli toivottu ja oletettu teho; olen nyt parkkijonossa ensimmäisenä, mutta siis kahden kuukauden odottelun jälkeen olen edelleen vain jonossa.

* * *

Olen iloinen pääkaupunkiseudun toimivasta julkisesta liikenteestä, jota auton omistamisesta huolimatta käytän pääasiallisesti työ- ja hupimatkoihini. Välillä sitä aikuinen ihminen kuitenkin tarvitsee metallikuorellisen kuljetustilaa. Ja onhan autoilussa se vapauden ja vauhdin hurmakin, mutta ei sotketa sitä tähän juttuun. En siis aio menopelistäni luopua, vaikka vaihtoehtojakin kulkemiseen riittää, ja se ilmaston lämpeneminen ja kaikki.

Parkkipaikan puutteessa Polonen viettää nyt yönsä aikarajoitetulla parkkialueella, josta se on aamuisin pakko käynnistää parkkipirkon pelossa, ajaa ruuhkassa kohti kaiken ydintä eli Hakaniemeä, töissä on vetkuteltava tuhottoman pitkään, jotta saan taas Polon parkkiin. Bensaa, saranoita ja otsonikehää kuluu, mutta neljäkymppiä päivässä parkkeeraukseen kyrsisi varmaan itse kutakin. Viikonlopun parkkijännitys heikottaa jo etukäteen.

Maalta karanneena, taas-tuoreena helsinkiläisenä ihmetyttää, ettei asuinalueiden paikoitusasiaa saada täällä kuntoon. Keskustan parkkipaikoista tapellaan verissä päin, lähiöissä esimerkkini tavoin kirjallisin menetelmin. Vaikka tämä on keskiluokkaista, egosentristä hapatusta, Polon parkkipaikka kotipihassa saisi minut säästämään lastemme, lastenlastemme ja lastenlastenlapsiemme puhdasta ilmaa monta kuutiota päivässä.

Aloitus

2006-10-05T16:09:00.000+03:00

Ihan oli pidetty meitä naisia maakunnissa pimennossa tämä uuden viestintätekniikan kanssa. Liityin siis tänään suuripäiseen bloggaajien joukkoon.

Muita blogeja selatessani huomasi, että asiaan kuuluu päivitellä tätä aloittamisen tuskaa: Tekniikka ei ihan ole vielä hallussa, mutta eiköhän tämä tästä lähde vanhallakin koiralla liikkeelle.